JARSPIS-YHTYE TIEDOTTAA

Maanantai 19.12.2016 klo 6:10 - Tiedote, vapaa julkaistavaksi

Vuodenvaihteen tienoo on yhtyeellämme perinteisesti toiminut suurten ilmoitusasioiden ajankohtana. Tänäkään vuonna emme tahtoneet jäädä Pekkaa pahemmaksi (heh, heh - aukee sullekin kohta!), vaan keskitämme uutisoinnin juurikin tähän hetkeen, pimeiden iltojen synkkään syleilyyn. Tänä vuonna nimittäin, aiemmista vuosista poiketen, uutisointimme on valitettavasti yleissävyltään haikeaa ja surumielistä. Pitkäaikainen äänimiehemme Pekka "Kiilistöö" Kiiliäinen on asteittain jättäytynyt ulos työryhmästä.

Syitä tälle valitettavalle teiden erkaantumiselle on lukuisia, mutta merkittävin Pekan mukaan on JARSPIS-yhtyeen palkkauspolitiikka. Pekan taskuihin ei yksinkertaisesti mahdu enää enempää rahaa. Olemme käyneet neuvotteluja aiheesta, mutta työnantajaosapuoli ei ole valmis tässä joustamaan; äänimiehe on saatava työstään riittävä korvaus. Nyt Pekkaa pitävät kiireisenä Teatterikorkeakoulun ääni-opinnot, joiden myötä myös rahantuloa on huomattavasti helpompi estää. Ja kuulemma helpottuu jatkossa entisestään. Hyvä Pekka kuitenkin, ja kiitos 2008-2016!

Plussapuolella todettakoon, että viime aikoina aktiivisena kuljettajanamme toiminut Mikko a.k.a. Amis-Mikko a.k.a. Amis on henkisesti valmistautunut kuljettamaan meitä myös jatkossa. Ja kumpi lopulta onkaan tärkeämpää: matka vai määränpää?

P.S. Olemme vastaanottaneet tiedusteluja, liittyikö tähän teiden erkaantumiseen jotain draamaa. Kiilistöö saattaa tästä jopa loukkaantua, koska nimenomaan ei liittynyt mitään draamaa. Rahaa sen sijaan näyttää Pekalla olevan, kun laittelee facebookkiin kuvia Luoteis-Afrikan saaristosta (Canaria).

Avainsanat: jarspis, punk, punkrock, kaljatunnissa, punkrockallstars

Järvenpää 24.9.2016

Torstai 20.10.2016 klo 6:07 - pikkukimmo

Automme nielee jälleen maantietä, joka halkoo karua aavikkomaisemaa. Ympärillämme näemme vain hiekkaa, kiviä ja riutuneita pensaita ja lahonneita puiden kantoja, jotka olemassaolollaan muistuttavat meitä siitä metsämaisemasta, joka tätä tietä vielä joitain vuosia sitten ympäröi. Aurinko porottaa täydellä tehollaan tehden olomme yhä tukalammaksi. Vaikka auton ikkunat ovat auki, ei ulkoa tuleva ilmavirta kuumuutensa vuoksi liiemmin auta. Siellä täällä alkaa näkyä hylättyjä taloja ja talojen raunioita, ihmisten entisiä koteja, jotka on jouduttu jättämään olosuhteiden muututtua sietämättömiksi. Tienpielessä seisova yksinäinen kyltti kertoo meille, että olemme saapuneet Tuusulan Jokelaan. Ei siis säästynyt Jokelakaan, vaan menetti entisen loistonsa.

Matkamme jatkui kohti eteläisempää Suomea maiseman pysyessä muuttumattomana. Juuri ennen Järvenpään kaupungin rajaa oli tielle asetettu puomit, jotka kertoivat tien päättymisestä. Me vähät välitimme moisista esteistä ja siksi kiersimmekin ne tien sivusta. Päästyämme takaisin tielle, kiihdytimme auton kulkemaan aiemmin kulkemaamme nopeutta.

”Tshup, tshup” äänisarja kertoi kellon olevan tasan. Jarspiksen ja Heikin ensimmäiset siemaukset meinasivat mennä heillä vääriin kurkkuihin, kun jouduin painamaan jarrupoljinta niin, että kumit vinkuivat. Automme pysähtyi juuri ja juuri suuren kuopan partaalle. Astuimme ulos autosta ja hieraisimme silmiämme. Emme olleet uskoa näkyä, joka edessämme avautui. Aurinko porotti porottamistaan, tuuli vinkui heittäen hiekkaa kasvoillemme, ja edessämme oli kraaterimainen kuoppa paikalla, missä aiemmin oli sijainnut Järvenpää.

- Siirsivät koko kaupungin pois, kuulimme vanhan miehen äänen sanovan.

Katsoimme suuntaan, josta ääni kuului. Lähellämme istui vanha, harmaantunut mies räsyisissä vaatteissaan vierellään kapsäkki, jossa vaikutti olevan hänen koko omaisuutensa.

- Löysivät kuulemma uuden, ihmisille asuttavaksi kelpaavan planeetan jostain toisesta aurinkokunnasta. Siis avaruustutkijat. Ja Järvenpään kaupunginvaltuusto teki pikaisen päätöksen koko kaupungin siirtämisestä sinne. Heillä oli kuulemma jo vuosia ollut sellainen keksintö olemassa, jonka avulla koko kaupungin siirtäminen valovuosienkin päähän on mahdollista. Niinpä he sitten muuttivat.

- No mutta tämähän on ongelmallista, sillä meillä oli keikka sovittuna Järvenpäähän tälle päivämäärälle, totesi Jarspis. - Kuinka me nyt päästään sinne?

- Entisen kaupungin raunioille – tai kuopalle jäi sellainen magneettikenttä, joka siirtää Järvenpäähän kaipaavat sen nykyisille sijoilleen, vanha mies sanoin. - Teidän täytyy vain ottaa autolla vauhtia ja ajaa rotkosta alas, niin pääsette perille.

- Okei. Ei kai siinä sitten muu auta, sillä me ei olla jätetty yhtään sovittua keikkaa väliin, eikä tämäkään ole ensimmäinen, sanoi Heikki ja käski meidät samaan syssyyn hänelle diktaattorin suomin valtuuksin takaisin autoon.

- Onkohan tässä nyt mitään järkeä, arkailin istuttuani takaisin ratin taakse. - Entä jos tuo ukko höpisikin ihan omiaan?

- Ole Kimmo hiljaa ja aja, Heikki käskytti.

Koska Heikille on annettu valta sanoa se viimeinen sana, PikkuKimmon oli pakko tehdä työtä käskettyä. Hän peruutti ensin hyvän matkaa taaksepäin, jotta hän saisi kiihdytettyä auton mahdollisimman kovaan vauhtiin. Ajatuksena hänellä oli, että jos kerran täytyy ajaa autolla rotkoon, niin se täytyy tehdä tyylillä eli täydellä vauhdilla.

PikkuKimmo painoi kaasun pohjaan ja vaihtoi vaihteita aina vain isommiksi. Kun auto lähestyi reunaa, sulkivat PikkuKimmo ja Jarspis silmänsä huutaen samalla niin kovaa kuin heidän keuhkoistaan lähti. Ainoastaan Heikki istui tyynen rauhallisena takapenkillä avaten uuden oluen äkkijarrutuksessa kaatuneen tilalle.

Saavuimme Järvenpäähän, joka oli osittain samannäköinen kuin ennenkin, mutta jotkin asiat olivat muuttuneet. Aurinko paistoi lempeästi, palmut huojuivat, ihmiset hymyilivät (sic!). Autotie ei enää sijainnutkaan keskellä paahtavaa erämaata, vaan kuljimme autoinemme pitkin kaunista rantatietä, jonka toiselta puolelta avautui näkymä avomerelle.

Hetken aikaa suut auki ymmyrkäisinä rantatietä eteenpäin kuljettuamme näimme skeittiparkin, joka oli täynnä toinen toistansa hienompia temppuja tekeviä rullalautailijoita. Ja koska meidät oli tilattu esiintymään skeittitapahtumaan tulimme siihen lopputulokseen, että olimme kaikesta huolimatta päässeet perille.

Saatuamme automme parkkiin, Lasse kävelikin jo meitä vastaan pelkät speedot yllään.

- Moro jätkät, ja tervetuloa Järvenpäähän, Lasse sanoin sulkien meidän hikisen nihkeään syleilyynsä. - Mahtavaa, että olette täällä! Ihan kohta on teidän vuoro vetää, joten hopi hopi, kantakaas kamat lavalle.

Sitten Lasse kääntyi pois ja lähti tanssahdellen kulkemaan kohti tapahtuman ihmisjoukkoa, ja me vuorostaan aloimme kantaa kamojamme lavalle. Ja se lava ei ollut kuin mikä tahansa esiintymislava, joissa olimme tottuneet esiintymään, vaan ihka oikea stadion-luokan lava. Tuntui mahtavalta saada esiintyä sellaisella lavalla, vaikka aluksi tunnuimmekin hukkuvan sen suuruuteen.

Kamat nopeasti pystyy, linjachecki ja punkeroll.

Aloitimme erittäin vakuuttavasti ja jengi (Lasse) oli huumatta lavan edessä. Soitto sujui kuin rasvattu aina siihen asti, kunnes minulta katkesi kitarasta kieli, eikä varakitaraa ollut mailla halmeilla. Nopea kielen vaihto eheään, jonka aikana Jarspis aina valmiina ja supliikkina miehenä kertoi kaskun jos toisenkin.

Pienen katkon päätyttyä jatkoimme soittamista ja rullalautailevat tytöt ja pojat rullalautailuaan. Ja kuinka hienosti he vetivätkään, ja kuinka hyvin mekin vedimme. Pääsimme soittaessamme siihen tilaan, kun kaikki ympärillä katoaa ja aika menettää merkityksensä. On vain me kolme soitintemme kera. Ja kuin elohopea sulaudumme toisiimme ja yhdessä aikaansaamaamme musiikkiin. Olemme yhtä. Kuin kolmipäinen siamilainen kolmonen, joka ääntelyn ja jokeltelun sekamelskan sijaan tuottaa kauneinta musiikin lajia kaikista – punkrockia.

Sitten koittaa hetki viimeisen rummun iskun, viimeisen basson sävelen ja viimeisen kitarasoinnun, ja meitä ympäröivä maailma vieras maailma palaa takaisin näköpiiriimme. Rullalautailijat rullalautailevat, makkaransyöjät syövät makkaroitansa ja Lasse pyyhkii silmänurkkiin kohonneita kyyneleitä.

- Täältä saa ilmaisia levyjä, jos joku haluaa, Jarspis sanoi jälkihuumassa mikrofoniinsa.

Sitten alkoi maa täristä. Makkarat, kahvit, sämpylät ja rullalaudat lentelivät ties minne, kun ihmiset alkoivat rynnistää meitä kohti ilmaisen tavaran synnyttämissä himoissaan. Jarspis heitti kaikki mukanamme olleet levyt lavan eteen harhauttaakseen kuolavanat suupielissään meitä kohti juoksevat ihmiset.

- Tulkaa äkkiä tänne, huudahti Lasse, joka oli livahtanut väentungoksen edestä lavan sivulle, ja viittilöi meitä luokseen.

Hän ohjasi meidät autoonsa ja painoi kaasun pohjaan. Olimme jälleen matkalla jonnekin. Sillä matkalla Lasse kertoi meille kaiken, mitä viime viikkoina oli tapahtunut alkaen Järvenpään siirrosta toiseen aurinkokuntaan. Kaikki hänen kertomansa kuulosti niin kummalliselta, että päätimme jäädä Järvenpäähän The b and the bandin vieraiksi ainakin siihen asti, kunnes seuraava Järvenpään keikkamme olisi ohitse. Muuta siitä enemmän ensi kerralla.

- PikkuKimmo

Avainsanat: punk, punkrock, kalja tunnissa

Lisää kirjoituksia