Tukkatorstai 10.2.2011 @ Seurahuone, rmk

Tiistai 1.3.2011 - Pikkukimmo


Rakas päiväkirja.

Päässäni kaikui joskus jollekin keikalle mennessä kuulemani lausahdus ”tää on vittu viimene kerta ku mennää soittaa mihinkää Taskisen järkkäämää juttuu!”. Suunnitelma piti sen lausahduksen jälkeen hyvin, jos laskennasta jätetään ulkopuolelle yksi - kaksi hairahdusta.

Ja tässä sitä taas oltiin. Bändikämpällä sitten ihmeteltiin viidestään – minä, Jarspis, Hesus, Pekus ja Juhus – että miten tähän taas on tultu. Syyttävä sormi etsi syytettävää, mutta syyllisehdokkaita oli liikaa syyllistääkseen vain yhtä syyllistä. Vaivautunut hiljaisuus ja toisten tuijottelu epäluuloisina luomien alta oli tosiasia.

Kitarat (akustiset[!{?}!]) autoon ja Escortin nokka kohti Riihimäkeä, tuota kotikaupunkiamme, jota kukaan meistä ei tunne kodikseen. Paitsi ehkä Jarspis, mut se asuu siellä, joten se on jäävi sanomaan mitään. Oikeastaan mihinkään. Matka sujui voortin takapenkillä pelonsekaisin tuntein, kun kuski uhmasi sekä ihmisten asettamia nopeusrajoituksia että luonnon muokkaamia hidastetöyssyjä. Muutenkin matka oli epämukava, koska ei ollut kuin yksi levy jota kuunnella koko helvetin matkan.

10 minuutin päästä maanpäällisestä helvetistä olimme perillä helvetin esikartanolla, Riihimäen Seurahuoneella. Taskinen tuli avaamaan meille ulko-oven, jotta saimme kannettua kaikki kamat (2 kitaraa, salkku, reppu.. ja ai niin, DI-boxin) tapahtumapaikalle.

Taskinen oli tänään jotenkin erinäköinen kuin ennen; köyryselkä, raahasi toista jalkaansa mukana, sisäkumi paistoi keskellä päätä kaiken karvoituksen keskeltä, hän hieroi käsiään koko ajan yhteen, kuolasi, oli selvästi innoissaan saapumisestamme. Hieman meitä pelotti, mutta pelko jäi sen siliän tien, kun hän mainitsi meidän saavan lempiateriamme palkaksi illan keikasta.

Soundcheck oli nopeasti tehty. No jotain säätöä siinä vissiin oli, jotta Pekus ja Juhus saivat hyvän kitarasoundin ulos kitaroista. Ei luulisi olevan vaikeaa, kun kyse on AKUSTISESTA KEIKASTA AKUSTISILLA KITAROILLA. Vittu. No ei se ollutkaan, koska ne jätkät on ammattilaisia.

Checkin jälkeen menimme Seurahuoneen alakertaan syömään meille luvatut ilmaiset ruoat. Paikka näytti hautakammiolta. Ruoka tosin oli ihan hyvää. Ainoa häiritsevä tekijä oli Taskisen naureskeleminen omalla narisevalla äänellään hieroessaan käsiään ja katsellessaan ruokailuamme. Tämä taas johtui siitä, että Taskinen oli kuulemma hieman jännittynyt siitä, miten kanta-asukkaat ottavat illan musiikkitarjonnan vastaan. Ei ole kuulemma koskaan ollut musiikillisesti yhtä monipuolista tarjontaa aikaisemmin Riihimäellä. Miten yleisö ottaisi vastaan samana iltana sekä räppiä että hiphoppia? Menevätkö ne sekaisin? Tuleeko konflikteja? Mitäs jos jossain kappaleessa onkin klubibiittiä? Sekoitimme Taskista vielä enemmän ilmoittaessamme soittavamme folkpunkräppiä tänä iltana.

Katsoimme ravintolan ikkunasta ulos ja näimme joukon nuorisoa, joilla oli liian suuret housut ja liian isot paidat yllään. Tai ei se mitään tavallista nuorisoa ollut. Ne olivat riihimäkeläisiä nuoria. Alkoi jännittää.

- - - -- - - - - - - - - - - --  - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Aika kului. Vuoromme nousta lavalle tuli kuin varkain.

Lavalla ollessamme olimme häikäistyä; en ollut koskaan nähnyt yhtä paljon bling-blingiä yhdessä paikassa samaan aikaan. Oli kuin olisimme olleet kultasepän liikkeessä keikalla. Paitsi nämä mallinuket olivat eläviä. Ja vaarallisia.

Kuulin käsiaseiden lataamisesta syntyviä ääniä sieltä täältä. Jossain otettiin vain varmistin pois päältä. Akustiset kitaramme oli siis huomattu. Nyt ei ollut enää paluuta. Ei ollut enää varaa palata takaisin eiliseen.

Hiljaisuus peitti salin.

Laskin tahdin ja aloitimme sotamme. Ja voitimme sen.

Saimme soittaa koko keikan ilman että ketään ammuttiin. Toisen kappaleen jälkeen laitettiin loputkin varmistimet takaisin päälle. Meidät huudettiin takaisin lavalle, vaikkemme koskaan sieltä poistuneetkaan. Toisessa encore-biisissä joku paikallinen alkuasukas tuli taaksemme ja otti Hesuksen mikin laulaakseen mukana kertosäkeessä. Päätimme olla sanomatta mitään. Päätimme olla pilaamatta hyvin selviytynyttä iltaa.

Keikan jälkeen rentouduimme. Ja todella rentouduimmekin. Baarin hanat olivat meille avoimet, josta nautimme täysin tuopein. Paitsi Hesus, joka joutui lähtemään kotiin seuraavana päivänä koittavan työvuoron vuoksi. Mutta me - minä, Jarspis ja Pekus – jatkoimme iltaa, taputtelimme toisiamme selkään ja esitimme tähtiä.

Tämän teille muisteli,

PikkuKimmo