Mafia-bileet

Rakas päiväkirja.

Olen väsynyt. Olen sekä väsynyt että pettynyt. Luulin, että kaikki ihmiset, jotka olen lähelleni päästänyt, kunnioittaisivat minua, pitäisivät ikään kuin isänään. Suurin osa pitääkin, sen tiedän varmasti, mutta silti sekaan mahtuu pari suttakin kaitsettavien lampaiden joukkoon. Pahinta se on silloin, kun lampaat muuttuvat itse susiksi susien houkuttelun takia. Se jos mikä särkee sydämen. Sillä kuten olen sinulle useasti kertonut, tällaiset rikkakasvit, kuten pelto-ohdake, on revittävä juurineen irti ja heitettävä kompostiin maatumaan. Ja jokainen löytämäni ja poistamani ongelmakasvi, vaikka toisin vaikuttaisikin, sattuu – Tommi Läntistä lainatakseni – syvälle sydämeen.

Miksi kirjoitan sinulle tästä? Kirjoitan sinulle tästä sen vuoksi, että tekisin heti alkuun selväksi sen miksi olin niin väsyneen ja alakuloisen oloinen minulle järjestetyissä juhlissa Medicin manissa 5.6. kuluvaa vuotta. Ja juhlat olivatkin erittäin onnistuneet, siitä suuri kiitos Don Piekkalalle, jota aina olen kuin omaa poikaani kohdellut. Hän selvästikin tiesi, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Hän tiesi, minun olevan herkimmilläni, vaikken sitä kyynelinä ulospäin näyttänytkään. Olin edellisenä päivänä joutunut opettamaan lähimmälle uimataidottomalle oppipojalleni uimisen taidon viemällä hänet keskelle Itä-merta ja työntämällä hänet kannelta alas. Vaan hän ei koskaan noussutkaan pintaan, vaikka kuinka yritin kannelta käsin, viskilasi kädessä huutaa hänelle ”Potki! Potki!”, mutta ei hän joko kuullut tai sitten ne luodit hänen molemmissa polvilumpioissaan esti häntä potkimasta. Luovuttaja, sanon minä.

Mutta palataanpa takaisin pääaiheeseen eli juhliin. Saavuin juhlapaikalle hyvissä ajoin. Kuten tavallista minut huomattiin heti ovesta sisälle astuessani; neidit ja rouvat niiasivat ja herrat nostivat hattua, hartaimmat kävivät sormustani suutelemassa, mutta pääosin kumarrus tai niiaus riitti. Minut ohjattiin minulle osoitettuun pöytään istumaan. Kysyttiin mitä haluaisin juoda; tarjottiin talon parhaimpia XO konjakkeja ja vanhimpia viskejä, käsin käärittyjä sikareitakin tarjottiin, joista kiitollisena kieltäydyin lopetettuani sauhuttelun kokonaan, tai ainakin joksikin aikaa. Otin lasillisen jäävettä, sillä edellinen ilta jyskytti edelleen muistutuksena päässäni.

Don Piekkala kävi kysymässä, josko olisi aika kutsua ensimmäinen orkesteri vai oliko vielä liian aikaista. Annoin hänen tehdä kuulutuksen, jotta saisimme juhlat käyntiin, mutta tein silti toiveen että ensimmäinen orkesteri soittaisi vähän surumielisempää ja rauhallisempaa musiikkia. Toiveeni on lakini, joten sitä myös sain. Kuuntelin kolmesta neljään kappaletta kyseistä orkesteria, jonka jälkeen annoin merkin bändin vaihdosta. Bändi vaihdettiin ja tämä sekä kolmas yhtye jatkoi samalla linjalla.

Kolmen rauhallisen yhtyeen jälkeen aloin päästä pikkuhiljaa takaisin elävien kirjoihin ja annoin merkin tempon nostamisesta. Neljäs esiintyjä, trubaduuri, ei tätä tahtoa ilmeisesti kuullut, tai sitten ei vaan tahtonut toteuttaa sitä. Hän lauloi korkealta ja kovaa. Kauniisti tosin, mutta silti liian korkealta ja liian kovaa. Päätäni alkoi uudestaan särkeä. No, jo tähän kellonaikaan mennessä hän on erittäin tietoinen siitä miten pitää käyttäytyä, jos minä jonkin toiveen ilmoille heitän, oli se sitten ääneen tai äänettömästi osoitettu.

Viides orkesteri jo toteuttikin tätä toivettani ja aloin uuden nousun pakkolaskun jälkeen. Mielialani nousi niin, että muutaman kappaleen soitettuaan minä nousin ylös myös fyysisesti ja annoin merkin tahdostani tulla lavalle soittamaan pari kipakkaa kappaletta. Minut ja orkesterini, laulaja Jarspis ja kitaristi-laulaja Hessu – luoja antakoon anteeksi heidän nimensä – otettiin mitä parhaimmin aplodein vastaan. Soitimme aluksi neljä kappaletta, joista ensimmäisen aikana kokeilin pääni kestävyyttä äänenpaineeni avulla. Lauloin ensimmäisen kertosäkeen hissukseen ja lopuissa kertosäkeissä täysin keuhkoin, vaikka sen tuoma päänsärky olikin kaataa minut tuoliltani. En antanut sen silti häiritä, koska yleisö ilmiselvästi piti orkesterini esittämistä kappaleista. He tosin olisivat osoittaneet suosiotaan myös silloin, mikäli kappaleet olisivat olleet huonoja.

Minun ja orkesterini esiintymisen jälkeen en jaksanut enää jäädä juhlimaan, vaan päätin lähteä kävelemään suorinta tietä kotiin. Toki minulle tarjottiin autokyytiä monestakin eri suunnasta, mutta ajattelin pienen kävelylenkin vaikuttavan myönteisesti päänsärkyni parantumisen suhteen. Ja mikä on kävellessä kauniissa Suomen suvessa kanssaihmisten luovuttaessa kadun kokonaan käyttööni minut nähtyään ja turvamiesten ajaessa koko ajan turvallisen näköyhteyden perässä.

Kotiin päästyäni luin tyttärelleni iltasadun ja katsoin Poliisiopistoa.

Sinun ja vain sinun,

Don pikkukimmo