Läpi ovesta! pre-release partyPerjantai 7.10.2011 klo 15.35 - Pikkukimmo 24.9. heräsin hirveään vatsanväänteeseen. Nousen ylös sängystä yllättävän nopeasti väsymyksestä huolimatta. Tunnen itseni karhuksi, joka näyttää suurelta ja kömpelöltä, mutta on tarvittaessa tappavan nopea. Tiedän, en ole suuri enkä tappava, mutta se olotila tuona kyseisenä aamuna… luulin että se olisi minut tappava. Mutta palatkaamme tuota painajaismaista aamua edeltävään päivään. Sain Jarspikselta tekstiviestin, jossa luki ”se olisi kello kolmen kalja!”. Hikikarpalot nousivat otsalle. Kädet alkoivat hikoilla. Tunsin suussani miltä se tuntuisi; kello kolmen samettisen pehmeä, kultaakin kalliimpi kalja. Minua alkoi vituttaa lupaukseni jonka menin ilmoille ääneen lausumaan (”kyl mä voin olla kuskina”). Lähetin vastausviestinä vihaisen hymiön. Kuitenkin tunnin kuluttua sain uuden viestin: ”se olisi kello neljän kalja!”. Vastasin kahdella vihaisen näköisellä hymiöllä. Sen jälkeen Jarspis ei enää uskaltanutkaan lähetellä mitään viestejä. Olin voittanut. Saavuin bändikämpälle, missä muut jo ryysyissään ja kynttilän valossa odottelivatkin minua saapuvaksi. ”Sun täytyy nyt selvitä nää reenit ja illan keikka kolmel kielel, ku mä vähä näytin jätkille uutta riffii, joka sit oliki iha paska ja yks kieliki meni”, Jarspis tokaisi heti sisälle astuttuani. Hessu olikin jo valmiina rumpuina toimivien sinkki- ja muoviämpäreiden takana istumassa koivuklapit kädessä. Pekka oli viritellyt ympäri huonetta metallisia kaartioita, ikään kuin analogisia megafoneja, jotka toimivat äänenvahvistimina; kaksi lauluille, yksi nyt kolmikieliselle akustiselle kitaralle ja yksi ”bassolle”, jonka virkaa toimitti akustinen kitara, jossa oli vain kaksi kieltä. Olimme varmasti surullinen näky ja surullinen oli mielentilammekin, kunnes aloimme soittaa. Soittaessamme mielialammekin alkoi jälleen kohota, kun itse tekemämme musiikkimme alkoi täyttää sydämiämme. Edes läpimädän kattomme läpi päästämät öljy- ja vesipisarat eivät saaneet mieltämme alhaisiksi. Me vain soitimme, nautimme, joimme Jallua ja tanssimme. Tämä se vasta oli elämää, vaikka siitä ruusut ja tuoksut kaukana olivatkin. Lopetimme treenit saatuani soittotilassa olevien homeitiöiden vuoksi pahan astmakohtauksen ja menimme ulos juonimaan illan keikkaa. Toiset polttivat tupakkaa, toiset sikareja, minä vedin kortisonia. Nauroimme, tai oikeastaan Heikki, Jarspis ja Pekka nauroivat, kun sain heti perään toisen kohtauksen heidän puhallettuaan kaikki savunsa päin jo hieman sinertäviä kasvojani. Naururemakan loputtua ja saatuani hengityksen jälleen kulkemaan suhteellisen hyvin laskeutui yllemme kaihoisa, haaveileva tunnelma. ”Kumpa meil joskus ois sen verran rahaa, et saatais ostettuu ihan ihka oikeet rokkisoittimet”, päästi Jarspis suustaan, johon me muut hymähtelyillä ja mutinalla yhdyimme. Yhtäkkiä pihalla olevan parhaat päivänsä nähneen henkilöauton pakoputkesta alkoi kuulua ihmeellistä kiroilua ja mutinaa. Menimme kaikki vähän lähemmäs ihmettelemään mikä helvetti siihen nyt tuli. Yhtäkkiä pakoputkensuu laajeni ja sieltä ilmestyi mies. Mies kohosi eteemme, ryki muutaman kerran ja pyysi saadakseen kaljan ja tupakan, jotka mielihyvin hänelle lahjoitimme. ”Mikä sä oikei oot miähiäs?” kysyi Jarspis tuolta kiharahiuksiselta, pakoputken mustaamalta ilmestykseltä. ”Äh”, ilmestys ähisi suoristaessaan kauan mutkalla ollutta selkäänsä. ”Sanokaa mua Timpaks vaa. Mä oon niinku autonhenki. Vähä niinku se… mikäs sen nimi ny oli… siis se jolle toi Loiri anto äänen siin piirretys ohjelmas…” ”Aladdin lampunhenki”, Jarspis tokaisi tietäväisenä. ”Nii, just se! Mä oon niinku samanlaine. Paitti et mä en asu lampus vaa auton pakoputkes” Timppa alkoi selittämään. ”Et noni, sit sen ku alatte toivoo.” ”Siis täh?” Jarspis hämmästyi Timpan tokaisua. ”Nii,” Timppa aloitti, ”senkus alatte toivoo. Ai nii joo. Siis kute mä sanoin ni oon samallaine ku se lampunhenki eli saatte toivoo mult kolme toivetta, mut ykskää toive ei saa olla niiku semmone, mis toivotaa lisää toiveita. Se on kolme ja sil siisti. No mitäs te ny eka toivotte?” Katsoimme kaikki suut auki hölmistyneinä Timppaa. ”Tota, saadaaks me vähä miettii eka?” Jarspis lopulta sai kysyttyä. ”No jos teil o viel pari röökii ja kaljaa heittää mulle, ni mikäs siinä” Timppa suostui. Menimme rinkimuodostelmaan lyödäksemme päät yhteen. ”Vittu mikä mäihä” Heikki aloitti. ”Toivotaa nii paljo kaljaa, et meijän ei enää ikinä tartte ostaa sitä itte. Ja röökii! Ja…” ”Rauhotus ny ja mietis vähä loppuun asti.” Jarspis keskeytti vaahtosuisen rumpalimme. ”Sehä menis loppujen lopuks nii, et se kalja ei enää nousis kunnol päähä, jote mä ehdottaisin, et toivotaa nii paljo yhen tähen Jallua, ettei meijä enää ikinä tartte ostaa sitä Alkosta.” ”Ja pilvee ja kokkelii, ettei meijän enää tartte turvautuu katukauppiaisii!” Pekka lisäsi. ”O perse vieläki kipeenä edellisist ostoksist.” ”Kuunnelkaa ny itteenne!” lopulta tokaisin. ”Ettekste hokaa minkälaine tilaisuus meil on täs käsil? Me voijaa ny toteuttaa iha vaa paril toiveel ne kaikki toiveet, mitä ollaa meijä bändin suhteen ilmoille heitelty. Ettekste kässää? Toi Timppa siis o jumalten lähetti, joka tuli toteuttaa kaikki ne rukoukset, kaikki ne uhrialttarilla lausutut mantrat! Ykskää uhri ei siis oo ollukkaa turha! Miettikää ny mitä me voijaa saada: kunnolliset rummut Heikille oikeine rumpukapuloinee ja semmosine pelteinee ja! Jarspikselle ihka oikee basso ja laulumikki! mulle sähkökitara ja mikki! Ja Pekalle äänentoistokamat kaksine subbareinee miksauspöyän kera! Sit ku meil o ne, ni sit voitais toivoo vaik levy-yhtiöö ja sitä kautta levyy kauppoihi. Vikal toiveel toivotaa keikka täks illaks johki oikeesee ravintolaa, eikä mitää katusoittoo, ku tääl o jo aikas kylmä ja vettäki varmaa sataa koko illan ja yön.” Puhuin puhumistani kuin olisin ollut jonkinlaisessa transsissa. Tunsin kuinka kehoni täytti hyvä, lämmin ja puhdas tunne. Ääneni oli kumea. Näin kuinka muilla kihosi kyyneleet silmiin ja katsoivat minua synneistä puhtaan lapsen silmin. Silloin tiesin, ettei ääni jolla puhuin ollut omani eivätkä sanat, joita lausuin, olleet omiani. Ne olivat Hänen, kaikkein pyhimmän Ukko Perkeleen, ylijumalamme, vapahtajamme! ”No, mitäs ootte mieltä? Ootteks messis?” kysyin hartaiksi vaipuneilta ystäviltäni. He vastasivat heittäytymällä jalkoihini ja suudellen niitä, ylistäen nimeäni, nostaen minut jumalten tasolle. Siunattuani heidät ja luvattuani heille parhaimmat paikat Tuonen mustan joen risteilylle, käännyimme Timppaa kohti ja kerroin hänelle toiveemme, toimitettuna illan keikkapaikalle. ”Mä oon vähä pettynyt teihi.” Timppa tokaisi toiveidemme toteuttamisen jälkeen. ”Mä aattelin, et oisitte toivonu viinaa, huumeita ja naisia ja et oisin ittekki päässy nauttii niist muuttuen höllemmäks toiveitten toteuttamisten kans ja oisitte loppuje lopuks saanu mitä ikinä vaa oisitte toivonukkaa”. Hetki sitten minua ylistäneet ystäväni katsoivat minua nyt pettymyksen ja vihan sekaisin katsein. Päätin lähteä Pelikenttään, illan esiintymispaikkaan, ottaen hieman etumatkaa noihin murhanhimoisiin katseisiin. Kaikki kaunat kuitenkin hävisivät päästyämme illan pelipaikalle ja nähdessämme tuon ilmestyksen, joka oli baarin asiakkaiden ja omistajan kauhuksi ilmaantunut yhtäkkiä kuin tyhjästä. Menimme tyynenrauhallisesti lavalle kukin omalle paikalleen, paitsi Pekka tietysti meni miksauspöytänsä luo, joka oli sopivasti sijoitettuna nyrkkeilysäkin viereen. Aloimme soittaa ja ihmettelimme niitä kaikkia ääniä ja nuotteja, jotka vapautuivat soittimiamme soittaessa. Mikään yhdessä tekemämme ei ollut koskaan kuulostanut yhtä hyvältä kuin miltä nyt soittomme kuulosti. Pian lavanedustakin oli pakkautunut täyteen baarissa olleita miehiä tanssimaan musiikkimme tahtiin. Ja he lauloivat laulujemme mukana, ja kuinka he lauloivatkaan. He olivat kuin enkelikuoro. Jossain vaiheessa keikkaa huomasin ikkunan läpi tulleen suuren käden, joka näytti peukaloaan hyväksyen musiikkimme. Hymyilin näylle ja jatkoin soittoani kuin olisin soittamassa viimeistä kertaa elämäni aikana tietäen, että se oli kaikkea muuta kuin viimeinen kerta, sillä tiesin, että tämä olisi vasta alkua bändimme, Jarspis’s Allstarsin vuosia jatkuvalle uralle. Allekirjoitus,
|
