Pahuus asuu Tervakoskella

Rakas päiväkirja.

Siinä päivässä oli jotain outoa. Tunsin sen selkäytimessäni. Jo heti aamusta oli erittäin kuuma vaikka oli vasta huhtikuu. Ylösnoustuani, kahvinkeittimen ladattuani, uskalsin katsoa lämpömittaria, jonka viisari sojotti 22 celsiusasteen tuntumassa vakaasti kuin aamuvirtsan pönttöön sihtaamista huomattavasti vaikeuttava paisuvainen.

Rakas päiväkirja.

Siinä päivässä oli jotain outoa. Tunsin sen selkäytimessäni. Jo heti aamusta oli erittäin kuuma vaikka oli vasta huhtikuu. Ylösnoustuani, kahvinkeittimen ladattuani, uskalsin katsoa lämpömittaria, jonka viisari sojotti 22 celsiusasteen tuntumassa vakaasti kuin aamuvirtsan pönttöön sihtaamista huomattavasti vaikeuttava paisuvainen.

Ulostautuessani viileästä kartanostani meinasin tehdä täyskäännöksen. Aurinko paistoi, lettuja maistoi, niin paahtavan kuumasti, etten meinannut saada happea. Vielä eilen oli siellä täällä kartanonmailla jäljellä pieniä kasoja lunta, mutta nekin vähät olivat sulaneet auringon armottoman voiman edessä. Ulkona oli pakko olla kuumempi kuin mitä mittarini näytti. Tätäkö on ilmastonmuutos? Haaveilin vuoristoilmasta. Saisikohan sitä ostettua jostain, kun kerran tunturipurojen raikkauttakin saa lasipulloissa?

Autoon noustessani kaipasin jo takaisin ulos. Musta nahkaratti poltti käsiä. Totesin nahkaverhoilun sittenkin vääräksi valinnaksi autonistuimiin, varsinkin noustessani treenikämpällä autosta ulos ajettuani matkan lämpötilasta johtuen ilman paitaa. Nyt on tuplanahka kuskinpenkin selkämyksessä.

Auto pakattiin nopeasti. Kivi, paperi, sakset -peli käynnistyi saadaksemme selville, kuka pääsisi matkustamaan auton takatilaan. Yhtä enempää ei koskaan uskalla ottaa, paitsi rajanylitystilanteissa. Pekka voitti. Auton moottori oli jo silloin miltei kiehumispisteessä, kun vapautimme Transporterin käsijarrun ikeestä antaaksemme sen vapaammin soljua seassa valtateiden. Sillä oli kova urakka kantaa takaosassaan kaikki tarvitsemamme laitteet
saadaksemme keikan pystyyn. 2,4-litrainen dieselkone huusi, kun sininen paholainen tukki valtatietä nro 130 kulkien kohti pohjoisempaa sivistystä ja, toivottavasti, viileämpiä ilmoja. Matka
jatkuisi aina Kanta-Hämeen hauskanpidon keskukseen, Tervakoskelle, saakka.

- Tää on viimene kerta ku mennää Taskisen järkkäämälle keikalle, Jarspis totesi katsellen järkyttyneenä ympärilleen.

Vihdoin, vastoin ja viimein löysimme perille. Pysäköimme auton lähelle ravintolan ulko-ovea minimoidaksemme kantomatkan. Meillä kuitenkin kesti tovi, ennen kuin kukaan aukaisi auton ovea mennäkseen ulos. Oli pakko kerätä rohkeutta ensin. Oli täysin hiljaista. Kasettisoitin sammui kenenkään koskematta siihen. Koko matkan ajan se oli soittanut yhtä ja samaa kappaletta. Viikatteen ”Syys” soisi päässämme vielä kauan.

Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta astuaksemme ulkomaailmaan tutuksi ja turvalliseksi käyneestä peltikohdusta, niin yhtäkkiä, kuin mistään ilmestyen, auton tuulilasia vasten heittäytyi harmaantunut, parrakas, ulkoiselta habitukseltaan siivoton, ammattilaisen näköinen mies.

- Älkää tulko tänne! Menkää pois! Menkää takas sinne mistä tulittekin! Menkää nyt ennen kuin on liian myöhäistä! mies huusi.

Pelästyin ukkoa niin, että käynnistin auton ja aloin ajamaan miehen päällä edes-takas niin kauan, kunnes auton renkaiden alla ei enää tuntunut olevan mitään.

- Mitä vittuu siel tapahtuu? kuului hätäinen, kysyvä huuto takatilasta.

- Ei enää mitää, vastasimme kuin Tupu, Hupu ja Lupu yhteen ääneen hikoillen pelosta ja kuumuudesta kuin penkkiurheilija, joka suljettujen ovien ja verhojen taakse piiloutuneena pelkää oven avautumista äitinsä toimesta (täysin keksitty vertauskuva ilman omia kokemuksia, toim. huom.)

- Tulkaa sit päästää mut vittuun täält, ennen ku noi kaikki kamat kaatuu mun päälle!

- Oo ny vittu hiljaa siä takan tai muute mei tulla!

Pelosta kankeina nousimme ulos autosta. Luulimme, ettei enää mikään voisi meitä järkyttää, nyt oli kaikki nähty ja koettu.

- Mihi vittuu se ukko hävis? ihmettelimme kaikki yhdessä huomattuamme salaperäisen harmaahapsen kadonneen renkaan alta taivaan tuuliin läntin länttiä jättämättä.

Aloimme kantaa kamoja sisälle ravintolaan, jossa ei näkynyt olevan paikalla ketään muuta kuin ravintolan omistaja.

- Mo! Tultii vetää keikka! Tervehdimme omistajaa reteesti kuin tukkimiehet Karjalasta piilottaaksemme pelon, jonka hajuaistiton myyräkin olisi haistanut.

- Osasinkin jo odottaa teitä, lausui omistaja matalalla, kumealla äänellään mystisesti.

- Missäs muut o? Siis Taskine ja kumppanit? Sen piti olla tääl…

- Ei täällä ketään Taskisia ole näkynyt! omistaja huudahti pelästyttäen meidät.

Päätimme olla jatkamatta keskustelua sen enempää. Olimme hieman yllättyneitä hänen reaktiostaan. Olimme 100 %:sen varmoja, että Taskinen oli ollut siellä jättäen riksulaisen rap-muusikon hajun jälkeensä. Mutta meidän oli kuitenkin jätettävä epäilyjen synkkääkin synkemmät varjot taaksemme, sillä meillä oli vielä lava pystyttämättä. Jokaisen pääkopassa kuitenkin kaihersi koko ajan pelko siitä, että olimme yhdessä ravintolan omistajan kanssa paikkakunnan ainoat elossa olevat ihmiset. Löytyipä selitys sillekin, miksi Puuha-nalle asuu korkeiden teräsaitojen sisäpuolella. Päässä kuitenkin pyöri paljon kysymyksiä, joihin olisi halunnut saada vastauksia. Mitä tuolla tehtaassa tehdään? Miksi täällä tuoksuu grillattu liha? Mitä ihmettä Taskiselle on tapahtunut? Saadaankohan me yhtään olutta?

- Saatte kolme olutta per soittaja ennen keikkaa ja riippuen asiakaskunnan tyytyväisyydestä esiintymiseenne, sitten keikan jälkeen saatte lisää niin paljon kuin maksanne kestää.

Olimme hämillämme. Kukaan ei ollut kysynyt kysymystä ääneen, mutta silti hän osasi vastata siihen. Emme siis olleet ainoa bändi, joka oli siellä keikkaillut.

Pikainen soundcheck, jonka jälkeen päätimme tutustua taajamaan hieman tarkemmin. Ulos astuessamme alkoi joka puolelta kuulua jazzia. Se tuli laskevasta auringosta. Biisi oli tosi tuttu, mutta kukaan ei saanut päähänsä missä kukin sen oli kuullut. Kauempana kadulla tanssi kolme n. 14-15-vuotiasta tyttöä. Ajattelimme, että he saattaisivat kertoa mitä täällä on tapahtunut.

- Ie näätim. Ie älläät naaksok udhapat näätim. Oknirua no tullut iskulluh. Aakatto nädiem näsi atsum immeb aj ääkeiv tädiem niidats niissnat. Olimme ihmeissämme. Yksi tytöistä roikotti avaimia edessämme. Heikki oli jo sortumassa ottamaan avaimet, kunnes hänen sisäinen taksinkuljettajan vaisto heräsi ja ymmärsi tyttöjen sanoneen ”immeb” eikä ”izneb”.

- Ei vittu tää koko paikka o iha sekasi, totesimme ja päätimme irrottautua tilanteesta. Jopa 15-v. tytöt on pelottavia Tervakoskella.

Lähdimme perääntymään takaisin keikkapaikalle selät menosuuntaan päin, koska emme luottaneet noihin kieliopillisesti väärin puhuviin tyttöihin edes sen vertaa, että olisimme uskaltaneet kääntää selkäämme heille. Nyt tiesimme, että mitä tahansa voisi tapahtua täällä ollessamme.

Tytöt alkoivat jälleen tanssia auringon tahtiin. He liikkuivat koko ajan lähemmäksi meitä, vaikka nopeasti vilkaisten näyttikin siltä, että he olisivat pysyneet koko ajan paikallaan, sillä he tanssivat liikuttaen ainoastaan ylävartaloaan alaraajojen toimien jonkin sortin jousina. Emme olleet koskaan aiemmin nähneet kenenkään tanssivan, saati sitten liikkuvan sillä tavoin.

Vihdoin törmäsimme keikkapaikan seinään ja pääsimme ryntäämään sisään. Tytöt tekivät äkkinäisen hyökkäysliikkeen meitä kohti. Pääsimme kaikki muut sisälle baariin paitsi Pekka, kenen henkseleistä he saivat viime tingassa otteen. Tuntui karmealta pitää ovea sisältä päin kiinni kuunnellen bändimme neljännen jäsenen
avunhuutoja tämän takaa.

Kun ketään ei enää ryskyttänyt ovea ulkopuolelta, uskalsimme päästää irti ovenkahvasta. Käännyimme ympäri ja hämmästyimme vielä lisää. Baari oli täynnä asiakkaita, ja ne kaikki katsoivat meitä päästämättä ääntäkään. Ainoat äänet jotka kuuluivat, kantautuivat baarin vessasta, josta kuului kahden alkuasukkaan rakastelun ääniä, mutta pian nekin äänet lakkasivat kuulumasta ja kaksi päätä - miehen ja naisen (tai sitten miehen ja miehen) - katsoivat WC:n avoimesta oviaukosta meitä kohti. Se oli kuin jostain vanhasta lännenelokuvasta otettu kohtaus; yhtä ahdistava, hiostava ja odottava. Odotimme, että milloin joku, tai jokin, heistä ensimmäisenä vetäisi taskustaan revolverinsa ja alkaisi ampua meitä kohti.

Ammuskelua ei kuitenkaan kuulunut. Meitä hetken aikaa tuijoteltuaan kaikki alkoivat uudestaan keskittymään juomiseen, vessasta alkoi kuulua jälleen rakkauden osoituksen ääniä, kantri alkoi jälleen soida ravintolan kaiuttimista. Olin tunnistavinani musiikinesittäjän Hank III:ksi, mutta en maininnut siitä kellekään, ettei kukaan luulisi minun kuuntelevan kantria. Mutta puolustuksekseni teille voin sanoa, että Hank III ei ole mitään Shania Twain paskaa, vaan sitä aitoa oikeaa hillbilly-paskaa, kuten nuoriso asian kuvailisi.

Seuraava ihmettelyn aiheemme (se oli vuosisadan ihmetyksien päivä) oli se, että kukaan ravintolan asiakkaista ei juonut olutta. Kaikilla näytti olevan ikään kuin mustikkakeittoa tuopeissaan.

- Nyt alko karmii tää meininki. Veetää keikka ja lähetää vittuu täst sikalast. Mut eka haetaa meille kuuluvat bisset.

Saatuamme meille kuuluvamme menimme kukin omalle paikalleen, omien soittimiemme luo, keskelle kaikkea ja kaiken keskipisteeksi. Varovasti ja rauhallisesti, äkkiliikkeiden tekemistä varoen, otimme omat soittimemme, otimme asiaankuuluvan haara-asennon ja annoimme hiljaisuuden painostaa hetken. Mitään keskenämme sopien päätimme vetää täyspitkän setin sijaan vain yhden kappaleen.

Onneksi kaikki ajattelivat samaa biisiä vedettäväksi, joten sen aloittaminen oli ainakin omasta mielestämme vaikuttavaa, kuin suoraan elokuvasta. Annoimme kuitenkin hiljaisuuden vielä hetken painostaa.

Ja sitten.

Lauloimme masentuneelle kansalle masentuneen kansan laulun. Yleisömme, joka melko tavalla poikkesi normaalista, alkoi heti ensi tahdeilta hieman vääntelehtiä paikoillaan. He katselivat toisiaan järkyttyneinä tajutessaan, että pojat eivät soittaisikaan ”Long hauls and ghost callsia”. Ei tulisi ”Walk the linea” saati mitään muutakaan oikeaa musiikkia, jota oikeat miehet kuuntelee tehdessään oikeita töitä. He ymmärsivät, että heitä viihdyttäisi kolme pitkätukkaa (heidän silmissään meillä kaikilla on pitkä tukka), hippiä, jotka aikoivat saastuttaa heidän tarkoin varjelleen kotinsa pääkaupunkiseudun hössötyksellä, vaarantaen heidän vuosien ajan kestäneen puhdistustyön karsimalla joukostaan kaikki, joilla oli muita kuin kepulaisia mielipiteitä.

Soitimme hyvin. Soitimme paremmin kuin koskaan. Kaikki mitä teimme tuli soittimistamme ulos kirkkaasti ja puhtaasti, mutta silti aggressiivisesti. Oikein. Meitä vitutti. Soitimme paremmin kuin koskaan, eikä paikalla ollut ketään joka sitä olisi arvostanut. Näytimme kyntemme hämäläisille zombeille, jotka kovaäänisesti vaativat meitä lopettamaan. Se antoi meille lisää voimaa soittaa vielä paremmin. Purimme musiikkiimme kaiken mitä olimme päivän aikana kokeneet. Tunsimme puhdistuvamme kaikesta kuonasta, mitä päällemme oli päivän aikana satanut.

Kolmannen säkeistön loppuessa keräännyimme vielä kerran kaikki kolme yhteen. Katsoimme toisiamme silmiin. Joku kyynelehti, mutta en kerro kuka, mutta minä tai Hessu se ei ollut. Tiesimme soittavamme viimeistä kertaa yhdessä, sillä aavistimme, ettemme pääsisi sieltä pois elävänä. Vielä viime hetken säädöt, loppurytistys.

Kuin ihmeen kautta saimme soittimistamme lisää desibelejä. Niitä oli paljon. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin soittanut niin lujaa, ja varsinkaan niin pienessä paikassa, kuin me nyt soitimme. Paikalliset juntit alkoivat vääntelehtiä vielä enemmän. Osa yritti tehdä
hyökkäysliikkeitä meitä kohti, mutta äänivalli oli heille liian suuri pystyäkseen kulkemaan. Aivan kuin kaikki nykyiset, tulevat ja
historiasta tutut jumalat olisivat olleet puolellamme.

Soolon ajaksi nousin aivan keskellä baaria sijaitsevan pöydän päälle. Aivan kuin jumalainen käsi olisi ohjannut tekemisiäni tekemällä soolosta vielä paremman kuin mitä se aikaisemmin oli ollut. Se oli kaunista, mutta silti munakasta. Se oli rock ’n’ rollia. Alkuasukkaiden päät alkoivat yksi kerrallaan räjähdellä ympärilläni. Räjähdykset olivat kovia - kuin tykinlaukauksia. Se toi biisin jo ennestään mahtipontiseen lopetukseen kivan mahtipontisen lisän. Soitimme maailmankaikkeuden parasta biisiä, jolle muut olivat aikaisemmin pystyneet tekemään ainoastaan tribuutin.

Soolon jälkeen venytimme vielä biisin woo’otus-kohtaa niin kauan kuin päitä oli räjäyteltävänä. Meillä oli siihen oikeutus, koska tunsimme selvästi jumalien olevan puolellamme. Viimeinen pää räjähti aivan biisin viimeisellä iskulla aiheuttaen sellaiset väristykset, että yhdeltä meistä tuli paskat housuun. Nimeä mainitsematta se ei ollut minä saati Jarspis.

Keikka oli ohi, ja me edelleen hengissä. Seinät olivat täynnä veriroiskeita ja ympärillämme lojui pelkkiä torsoja. Aivan kuin olisimme seisoneet keskellä sotatannerta, jossa oli juuri hetki sitten lopetettu kaikki maailman sodat lopettava sota. Veriroiskeet antoivat aaltoilevaksi muotoillulle katolle aivan uuden ulottuvuuden. Katselimme järkyttyneinä ympärillemme, katsoimme toisiimme, olimme vaiti kuin syvyys.

Jätimme soittimet niille sijoilleen ja astuimme ulos ravintolasta. Ulkopuolella, auton luona, näimme järkyttyneen Pekan sikiöasennossa kyhjöttämässä.

- Ne otti kiinni. Ne koitti pakottaa… vaikka kuinka selitin et ei mul oo korttia… ne piiskas mua mun omilla henkseleillä, hän selitti itkunsekaisella äänellä.

Sen enempää sanoja vaihtamatta nousimme autoon ja aloitimme loputtomalta tuntuvan kotimatkan. Osin sen takia, koska lähdimme ajamaan väärään suuntaan, joka huomattiin vasta Linnatuulen kohdalla.

- Onks kellää muul nälkä? Pysähytää tos bensiksel ostaa jotai sapuskaa.

Ihmishuoltoaseman kahvion myyjä ja muut asiakkaat katsoivat hieman kieroon meidän verisiä vaatteitamme, mutta olimme taistelusta niin väsyneitä, ettemme jaksaneet välittää siitä.

- Se o semmone saatanallinen huumejuttu. Et sä kuitenkaa ymmärtäis, joku meistä selitti myyjälle veritahroista, vaikka tämä ei ollut ääneen ihmetellytkään olemustamme.

Myyjä tarjosi ruokamme ja kahvimme, jotka sitten nautimme bensiinihuuruissa roskapöntön toimiessa illallispöytänä. Koko ruokailumme ajan, pimeyden ympäröidessä meidät, taustalla soi Twin peaksin tunnusbiisi. Aivan kuin se olisi tullut päättymättömältä kasetilta.

- Tää o mun mielest niinku se juttu, mikä tekee keikkailust siistii. Siis just tää roskiksen kannen päält leivän syömine tähtitaivaan alla. Ei mones ammatis tai harrastukses tämmöst pääse kokee, Jarspis alkoi herkistelemään saadessaan sittenkin vielä syödä Reissumiestä kera juustoviipaleiden. - Ai nii, mä sovin muute sen baarin omistajan kans meille uuden keikan sen ens kesän järkkäämille festareille.

-PikkuKimmo

P.S. Myönnän, että ajan kuluessa juttuun on saattanut tulla pieniä lisävärityksiä.