Homman nimi oli veto Harjavaltalaisen festivaalin ennakkoklubilla kuukausia ennen varsinaista tapahtumaa. Kimmo oli nakitettu kuskiksi, ja crewn vahvuus oli ainoastaan 1+2 elikkäs bändi.
Menomatka oli, pitkä, mukavahko ja täynnä pissataukoja, sillä kronologisesti keikka sijoittuu aikaan kauan ennen kolmen kaljan sääntöä. Matkan aikana sovitimme iltaa varten reggaeversion aatekaupasta, jota emme tietenkään varsinaisesti kokeilleet ennen keikkaa.
Homman nimi oli veto Harjavaltalaisen festivaalin ennakkoklubilla kuukausia ennen varsinaista tapahtumaa. Kimmo oli nakitettu kuskiksi, ja crewn vahvuus oli ainoastaan 1+2 elikkäs bändi.
Menomatka oli, pitkä, mukavahko ja täynnä pissataukoja, sillä kronologisesti keikka sijoittuu aikaan kauan ennen kolmen kaljan sääntöä. Matkan aikana sovitimme iltaa varten reggaeversion aatekaupasta, jota emme tietenkään varsinaisesti kokeilleet ennen keikkaa.
Kun soittojen aika koitti, illan avasi paikallinen Randy Reckless. Keikka oli tiukahko, vaikkakin pojat soittivat po-po-po-pokerinaamaa muiden hittibiisien ohessa. Vetonsa jälkeen äijät yllättäen tekivät kaikkensa saadakseen paikallaolijat, meidät mukaan lukien, siihen Harjavallan toiseen kapakkaan, jossa kuulemma soitti joku bändi. Me emme keikastamme johtuen voineet luonnollisestikaan lähteä, mutta alkuasukkaista kuppila tyhjeni nopeammin kuin meikäläisen rahapussi Riihimäkeläisessä yökerhossa.
Seuraavana lavaa hallitsi kuitenkin Turkkulainen Mugshot, jonka soittaessa tajusimme, että tässä on bändi, jonka kanssa tahdomme kimppakeikkailla. Biisit oli punkkia, basistilla Nofx-paita ja kitaristi muistutti etäisesti ja jollain häiriintyneellä tavalla vanhan bändimme laulajaa Kimiä. Vetonsa jälkeen ehdotimme pojille yhteistä worldtouria, mutta he eivät jostain käsittämättömästä syystä heti innostuneetkaan kympillä ventovieraiden humalaisten kiertuesuunnittelusta.
Siispä tartuimme meille ennalta määrättyyn tehtävään, tavanomaisella innolla välittämättä siitä, että yleisönä oli Mugshotin lisäksi ainoastaan kolme paikallista neitoa, sekä baarin omistajan isä, joka nukkui. Soitimme täydellisyyttä hipovan setin, jonka ainoa downer oli tuo jo aiemmin mainittu, surullisen kuuluisa aatekauppa-sovitus. Valehtelematta KOKO YLEISÖ, lukuun ottamatta ehkä nukkujaa, oli satasella messissä.
Välittömästi vedon jälkeen sovimme nyt jo innostuneen Mugshotin kanssa yhteiskeikkoja, vaihdoimme puhelinnumeroita, kangasmerkkejä ja demo-cd:itä, sekä keskustelimme siitä, mikä on Nofx:n paras/huonoin levy. Kaikki muut oli väärässä, paitsi minä. Tämä oli kuitenkin kauniin ystävyyden alku. Erotessamme viimein kotimatkojen alkaessa halasimme toisiamme yhä uudelleen ja uudelleen, eikä kyynelpisaroiden kimmellystä silmiemme nurkissa edes yritetty peitellä.
Kerrankin olimme onnistuneet myös sopimaan palkasta, jonka myyjätär pitkin hampain maksoi, perinteikkään lippuriskidiilin sijaan. Poistuimme siis paikalta hymyissä suin ja taskut täynnä seteleitä, ilman pienintäkään harmistuneisuutta siitä, että lähdimme kesken tyttäreni syntymäpäiväjuhlien viemään punkrock-kulttuuria tuohon syrjäiseen kolkkaan Länsi-Suomen lakeuksilla.
Kotimatka Forssaan saakka sisälsi tavalliseen tapaan Hessun nukkumista ja meikäläisen ”kuuntele tää kohta” –hehkutusta Kimmon korvan juuressa, säestettynä saman kappaleen saman kohdan edestakaisin kelaamisella.
-Jarspis
