Tapahtui studiolla 21.8.2010

Rakas päiväkirja.

Tämän levyn äänittäminen tuntuu jo kovin raskaalta. Kuin kiveltä jota raahaamme puhki kuluneella ahkiolla pitkin asfaltoitua tunturia kohti lakea. Lähdimmekö liian aikaisin juoksemaan liian kovaa? Jaksammeko maaliin asti? No, kautta Isä-Perkeleen, totta kai. Yhtä varmasti kuin toinen nimeni on mulkku.

Ajatuksemme ja punainen lankamme äänitystöihin ryhtyessä oli, että pidetään äänimaisema mahdollisimman livenä ja luomuna; mahdollisimman kaikki äänitetään mahdollisimman samaan aikaan. Jarspis sanoi jo alkumetreillä, että hän ei siihen pysty. Hän halusi laulut ja basson vedettävän erikseen jotta pystyisi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, uros kun on. Luomu-Heikki teki sopimuksen Kemiran kanssa ja näin ollen ilmoitti triggaavansa kaiken basareista taustalauluun. No sitten me äänitettiin, tehtiin, mokattiin, korjattiin, kahviteltiin, kaljoiteltiin, tupakoitiin, keikkailtiin, tapeltiin, sovittiin, rempattiin, autoa vaihdettiin, muutettiin, haaveiltiin, sovittiin, kuunneltiin, kirottiin Juhoa, kuunneltiin ja lopuksi editoitiin päästääksemme tähän päivään, jolloin äänitettäisiin kitarat uusiksi todettuamme aiemman soundin huonoksi.

Minua pelotti jo hieman etukäteen tämä päivä ja mitä se on tuodessaan mukanaan. Ei niinkään äänittäminen minua pelota, joka on ihan mukavaa puuhaa silloin kun se sujuu kuin veden päällä kävely - eli ihmeen hyvin. Minua pelottaa se, että istumme tuntikausia tarkkaamossa kaikki aistit valppaina, mutta kaikista säädöistä, kyyneleistä ja avunhuudoista huolimatta joutuisimme lähtemään kotiin ilman kuulohavaintoakaan hyvästä äänimaisemasta. Pelkään siis, että kaikesta huolimatta kaikki kuulostaa paskalta, näin niin kuin vulgaaristi ja rahvaanomaisesti todettuna.

Mutta pelko ja huoli pois, sillä Me olemme Jarspis’s Allstars, Riihimäen kovin punk-bändi, jolla on Riihimäen kovin räpäyttäjä keulakuvanaan; Riihimäen kovin kitaristi taka-alallaan; Riihimäen kovin rumpali ja emoin äänittäjä/miksaaja tahti-puikoissaan; Riihimäen tarkin ja orjuuttavin keikkamiksaaja; sekä Riihimäen skinein roudari/kuski. Kaikki muut paitsi Jarspis tosin asuu Hyvinkäällä, koska oikeasti Riihimäeltä ei löytynyt tarpeeksi hyviä.

Mutta pidemmittä puheitta suoraan asiaan. Tapasin Heikin puolen päivän aikaan studiolla. Minua vitutti vähän jo heti alkuun, koska tilaamani NOFX:n ja Descedentsin levyt eivät vieläkään ole tipahtaneet postilaatikkoon. Heikki huomasi tämän ja läpsäytti ensalkuun kyyneleet silmilleni.

- Tuska lisää tunnetta, hän lisää valuneet kajaalit poskilla antamansa avokämmeniskun lisäksi. Minä taas vannon ikuista kostoa, jota en koskaan kuitenkaan toteuta. - Missäs sun kitara on?

Katson käsiini ja näen molemmissa käsissäni roikkuvat kaljalaatikot. Jätän kaljat Heikille ja juoksen takaisin Lidliin.

- Älä pidä turhaan kiirettä! kuuluu Heikin huuto perästä. Samassa kuulen toisen pahvilaatikon revittävän ja yhden tölkin sihahtavan auki.

Minä en tosiaankaan pidä kiirettä. Nauran onnistuneen juonen naurua matkalla Lidlille, jonka parkkipaikalta löydän autoni ja autostani kitaran. No okei, pankin autosta pankin kitaran.

Menen kuskin paikalle istumaan. Kuuntelen yhden biisin siinä parkkipaikalla antaakseni Heikille aikaa juoda olutta. Tarkoituksenani on, että hän joisi sen verran kaljaa, ettei hän enää kohta kauheasti välittäisi mitään siitä, minkälaisilla soundeilla kitarat narulle vedettäisiin. Nerokasta, tiedän. Biisin loputtua käynnistän auton ja ajan bändikämpälle, jonne on kyseisen kaupan parkkipaikalta matkaa linnuntietä n. 200 m.

Palatessani takaisin studiolle ilahduin huomatessani suunnitelmani toimineen: Heikillä oli jo kuudes - seitsemäs kalja menossa ja hän oli jo melko juovuksissa.

- Äby-äby-äbylöö! kuului iloinen huudahdus käden noustessa korkealle ilmaan koko pituudeltaan. Heilautin kättäni hänelle takaisin sanomatta sanaakaan. - Taisit löytää kitaran ku löysit autonki?

- Joo, olin kokonaa unohtanu, et olin autol liikentees, vastasin
muka-huvittuneena.

Heikki katsoi minua kummastellen; ainahan minä bändikämpälle autolla tulen. Hän selvästi haistoi palaneen käryä. Katseellaan hän etsi merkkejä haudatun koiran olinpaikasta.

- Jos sä tulit autolla, ni miks sä ostit kaks laatikollista kaljaa? hän kysyi silmiään samalla siristäen. - Eihä sul ollu tarkotus juottaa mua humalaan ja sen jälkeen käyttää mun avutonta, humalaista tilaani jotenki hyväkses?

- E-ei, miten nii? vastasin esittäen hämmästynyttä niin hyvin kuin vain saatoin. - Miks mä niin tekisin? Ei mul mitää taka-ajatuksia ollu. Sitä paitti mullaha se pitkä tukka on ja sulla silmälasit, eli eiksen kaiken järjen mukaa pitäis mennä toisimpäi?

Heikki meni hiljaiseksi. Hän selvästikin mietti asiaa jo hieman pöhnöittyneellä ajatuksenjuoksullaan.

- Niin… no, Heikki aloitti avaten samalla uuden oluen. - Ihan sama.

Olimme hiljaa vähän aikaa.

-Mennääks sisälle jo? katkaisin hiljaisuuden.

- Ääh. Eihän täs oo mikää kiire, vai? Mä vedän viä yhen röökin, ku tuol sisäl saa polttaa, Heikki vastasi hieman ivalliseen sävyyn, koska minä olen se ainoa vastarannan kiiski sisällä tupakoimisen kannalta.

Heikki sytytti tupakan.

Olimme molemmat hyvän tovin aivan hiljaa. Katselimme ympärillemme ja aina salaa vaivihkaa toisiamme. Itse henkilökohtaisesti en uskaltanut katsoa Heikkiin päin kuin lyhyitä silmäyksiä, koska milloinkaan ei voinut olla täysin varma siitä, milloin muutos normi-Heikistä ninja-Heikkiin tapahtuisi. Hän kyllä poltti savukettaan normaaliin tapaansa: rauhallisia lyhyitä imaisuja. Joka imaisun jälkeen hän karisti tulipäähän tulleet tuhkat pois heilauttamalla tupakkaa sormiensa välissä peukalon avulla.

- Minkälaist soundii sä olit aatellu niihi pohjakitaroihi? kysyin arasti keventääkseni tunnelmaa ja, mikä tärkeintä, rikkoakseni painostavan hiljaisuuden joka kaikessa karmivuudessaan ennusti ukkosta olevan ilmassa.

- Jotai 200-1500 Hz:n väliltä, hän vastasi näsäviisaasti katsoen minua kuin mitäkin moukkaa, joka ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Itse kyllä vahvasti epäilen, ettei Heikkikään niin paljoa tiedä kuin väittää tietävänsä. Kunhan on vain kuullut äänitaajuuksia mitattavan hertzeissä.

- A-ha… oke.

Samassa Heikki tumppasi savukkeensa. Hän hypähti nopeasti ylös ja ryntäsi ovelle päin. Minä väistin häntä säikähtyneenä samalla ajatellen hänessä nyt tuon karmivan muutoksen tapahtuneen.

- Mitä sä oikei säikyt? Mä vaa uuen kaljan… edelline loppu… Hitto ku näi pieniä ostit…

- Mennääks sisälle jo? kysyin, kieltämättä, ehkä hieman liian kiivaasti samalla keskeyttäen Heikin puheen.

Hän loi hiljaa vihaisen, miltei väkivaltaisen katseen minuun. Hän antoi hiljaisuuden kestää vähän aikaa. Hiljaisuuden, jota en uskaltanut keskeyttää esittämällä lisää typeriä kysymyksiä.

Heikki avasi oven.

”Kiitos” kiitin häntä hiljaa mielessäni leuka rintaan tiukasti painuneena. Nostin kitaran ja tarvikesalkkuni maasta ja luikahdin sisälle.

Studiolle vievä käytävä on pitkä ja pimeä, ja nyt se jostain syystä tuntui vielä pidemmältä ja pimeämmältä. Kävelin sen niin nopeasti kuin vain saatoin antamalla kuitenkin vaikutelman, että kävelisin ihan normaalisti. Tulin käytävän päähän studion ovelle. Se näytti raskaalta: studio on rakennettu pommisuojaan, joten ovikin on sen mukainen, painava rautaovi. Yhtäkkiä tajusin, että jos jotain tapahtuisi tänään tuolla studion uumenissa, niin kukaan, ei niin kukaan kuulisi hätähuutojani. Sen lisäksi puhelimella ei ole kenttää siellä sisällä. Olen siis täysin Heikin armoilla, jos hän sille päälle sattuisi. Josta puheen ollen, nyt hänkin saapui studion ovelle. Hän katsoi minua halveksien välissämme roikkuvan, hitaasti syttyvän energiasäästölampun valossa. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.

- Mä kävin Pekan kans tääl jo eile hiema modaamas tätä mestaa. Et pääsis, tota, he-he, niinku, parempaan tunnelmaan, niinku, he-he-he.

Heikki hymyili, mutta tuo hymy ei ollut lainkaan ystävällinen, vaan pikemminkin karmiva. Hän avasi painavan rautaoven avaamalla siitä painavan riippulukon.

Ovi aukesi.

Sisältä tulvahti erittäin paha, ummehtunut haju.

Heikki laittoi valot päälle, jotka suureksi yllätykseksi ei olleetkaan mitkä valot tahansa. Strobovalot vilkkuivat punaisen taustavalon palaessa himmeänä taustalla. Lattia näytti siltä, että sinne olisi tyhjennetty jonkin suuremman marketin biojäteastia, jonka lisäksi katosta roikkui järkyttävä määrä käytettyjä sukkia, kondomeja sekä tamponeja. Aloin voida pahoin. Annoin ylen suoraan lattialle.

- Hah-hah! Heikki naurahti. - Ai tykkääksä noin paljo? Ei kai tää oo jo liikaa tollaselle kermaperseelle, häh?

Vastaukseksi oksensin hieman lisää Heikin naureskellessa vielä hieman lisää. Hän meni naureskellen käynnistämään tietokoneen.

- Haluttii tehä täst mestast mahollisimman punk, mut jossai vaihees tajuttii, et jos tääl o pelkkii maatuvii jätteitä, ni sittehä tää ois vaa niinku kaatopaikka. Eikä punk oo pelkkiä roskia. Varsinkaa tommoste omakotitalopunkkareitte, jokka kuuntelee himas jota vitu Green dayn 21st century breakdownia 5.1 -järjestelmän kautta viiniä nautiskellen - LASISTA! Siks me aateltii sun tykkäävän pienest leikist. Älä vapise siinä. Ei me sulle mitää tehä (ketkä vitun me?). SÄ teet, en mä. Sun tehtävänä on löytää äänitystilasta roskien alta erään pankinjohtajan ruumis, paitsi jos se sattuu elää viel, ni sittehä se ei luonnollisestikaa oo viä ruumis. Mut joka tapauksessa se on nii iso ja läski, kuten kunnon kapitalistin kuuluuki olla, et se vaikuttaa liikaa huoneen akustiikkaan. Sun pitää siis raahata sen ruumis vittuun sielt. Minne? Ihan sama, kuha vaa raahaat sen pois meijän nurkist. Mut jos se sattuu olee elos viä sillo, ku sä löydät sen, ni tos (ojentaa kitarankielen), hoitele se tolla ja osota olevas oikee punkkari.

Katsoin häntä niin kuin ihmistä, josta ei tiedä pilaileeko tämä vai ei.

- Siitä sun täytyy ottaa ite selvää.

Peräännyin huoneesta haparoivin askelin kohti eteistä Heikin alkaessa jälleen nauraa ivallista nauruaan. Strobovalojen tuikkeessa, kuin huumattuna, kuljin kohti ovea, jonka takana äänitystila sijaitsi. Tartuin ovenkahvasta, mutta irrotin nopeasti otteeni tuntiessani siinä jotain omituista; siihen oli laitettu (mitä ilmeisimmin) käytetty, verinen kondomi. Oksensin taas. Heikki nauroi yhä enenevissä määrin. Silmät suljettuina, edelleen yökkäillen tartuin uudelleen oven kahvaan ja riuhtaisin oven nopeasti auki. Huoneessa oli pimeää. Mädäntyneen, maatuvan jätteen haju iski päin kasvoja. Sytytin valot; strobot täälläkin punaisten hehkuvalojen kera, jotka heiluivat edestakaisin katosta roikkuvista sähköjohdoista. Jäin ovelle seisomaan joksikin aikaa. Haju oli sanoin kuvaamaton. Rohkaisin mieleni ja astuin sisälle huoneeseen. Ovi takanani paiskautui kiinni. Pelästyin pamausta niin paljon että huudahdin kauhusta. Samassa tunsin käsiini tartuttavan kiinni.
Katsoin ympärilleni: näin kaksi mustiin pukeutunutta huppupäistä henkilöä, jotka pitivät minun molemmista käsistäni kiinni. Samaan aikaan kolmas hahmo nousi huoneen kaukaisimmassa
nurkassa ylös.

- Mitä vittuu tääl tapahtuu? huudahdin ääni väristen.

Vasta nyt aloin rimpuilla noiden hahmojen otteesta, mutta ne vaan tiukentuivat mitä enemmän huusin ja yritin päästä irti. Kolmas hahmo tuli verkalleen lähemmäs. Minä huusin ja rimpuilin vaikka tiesin, ettei kukaan, joka välittäisi, kuulisi huutoani. Otteet käsissäni tiukentuivat entisestään. Nurkasta noussut hahmo oli nyt aivan lähellä, saatoin jopa haistaa hänen hengityksensä. Hän seisoi aivan ääneti sanomatta sanaakaan, liikkumatta tuumaakaan.

- Mitä te haluutte musta? Mitä te teette? Teil ei oo oikeutta! huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti.

Kasvoni kiilsivät pelon aiheuttamista kyyneleistä ja ponnisteluista aiheutuneesta hiestä. Hahmo edessäni nosti kätensä pahaenteisesti. Suljin silmäni odottaen pahinta. Jokin kosketti ylähuultani.

- Hi-hi-hii, kuului edessäni seisovan hahmon suusta. Se siis hihitteli. Se hihitteli, vaikka minä hänen edessään kärsin ja pelkään enemmän kuin koskaan aiemmin. ”Vittu mikä sadistinen sika!” huusin mielessäni.

Silloin minut vapautettiin minua runnelleista otteista. Heikki avasi oven ja laittoi oikeat valot päälle. Avasin silmäni. Samassa edessäni seisova hahmo nosti käsipeilin eteeni: minulle oli tussattu Hitler-viikset. Minua oli jekutettu! Hahmot ottivat huput pois päästä. Edessäni seisoi kolme tuttua kaveria: Jarspis, Pekka ja Mika. Heikki nauroi ovella.

- Vähä aateltii jekuttaa sua, ku olit viime keikalla semmona mulkku, Jarspis selitti heidän tekoaan.

Minä olin raivon vallassa. Minua oli nöyryytetty. Muut huomasivat tilani.

- Nyt olet valmis, totesi Pekka, tuo Jarspis’s Allstarsin Yoda.

Mika ojensi minulle kitaran. Heikki painoi reciä. Soitin kaikki biisit putkeen hirveän raivon vallassa. Kaikki, mitä olin viimeisen tunnin aikana kokenut, purkautui tuon soiton kautta ja kaikki se tallentui tietokoneen kovalevylle. Kaikkia meitä hieman pelotti, mutta samalla jokainen oli jännittyneen ihailevia. Se oli parasta mitä kukaan, koskaan, ikinä oli äänittänyt. Tiesimme tekevämme historiaa. Riemuitsimme!

Viimeisen soinnun lyötyäni lysähdin voimattomana sohvalle. Olin kanavoinut kaiken raivon ja vihan soittooni ja noissa levyn kolmessa viimeisessä iskussa oli niiden kaikkien negatiivisten tunteiden juuri. Olimme kaikki aivan hiljaa. Se oli siinä. Olimme antaneet kaikkemme. Olimme hurmiotilassa. Kuulimme musiikissa kaikkien punk-jumalien äänet, joihin kukaan ei uskonut. Mutta nyt me uskoimme. Olimme valaistuneet. Sovimme treenit maanantaiksi klo 18.

Vähän sinnepäin muistellen, PikkuKimmo

P.S. Heikki ei päässyt klo 18:ksi, joten treenit siirrettiin aloitettavaksi klo 20, mutta minä ja Jarspis mentiin jo tuntia aiemmin eli klo 19.