Häähumu Kimmon sanoin

Rakas päiväkirja.

Oli jälleen aika pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata keikalle. Tällä kertaa Hämeenlinnan vanhalle VPK:n talolle, jossa viihdyttäisimme häävieraita. Normaalisti hääkeikkoja emme tee, mutta tällä kertaa saimme sellaisen tarjouksen, josta emme yksinkertaisesti voineet kieltäytyä.

Lähdin kotoani bändikämpälle, missä Hessu, Jarspis ja Herr Pekka jo minua odottivat. Kuskin hommat siunautuivat kontolleni yksimielisellä päätökselläni, johon muut myös yhtyivät iloisina selkääni taputellen. Niihin jätkiin ei näköjään käänteinen psykologia toimi.

Sininen paholainen oli sitten viime keikan vaihtunut yhdistelmään punainen paholainen + peräkärry, jonka pakkaaminen selvin päin osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin mitä se oli humalassa, jolloin vain todettiin ”nhe onn nyt iha vhitu hyvhi” ja laitettiin kuomu kiinni.

Mutta takaisin aikaan ennen keikkaa.

Alun perin suunnittelimme olevamme pääkallopaikalla klo 13 mennessä. Hakiessamme Hessun kanssa Jarspista ja Pekkaa Jarspiksen farmilta -  jonne he jättivät Jarspiksen auton - olimme vasta kuusi minuuttia myöhässä. Paikanpäälle päästyämme olimme kuitenkin jo 45 minuuttia myöhässä.

Matkalla Jarspis sai viestin keikan tilaajalta, eli sulhaselta, jossa hän lupasi antaa anteeksi myöhästymisemme tämän kerran, mutta toista kertaa emme anteeksi saisi, vaan pääsisimme kuulemma Katuma-järveen uimaan kalojen kanssa. Lupasimme tästedes olla tuottamatta pettymyksiä, koska Jaakko oli jo ehtinyt heittää kylmän kiven järveen, joten uidessa tulisi jo tähän vuodenaikaan kylmä. Viestissä luki myös, että meidän täytyisi etsiä paikanpäältä talonmies, joka ei enää ollut mies vaan nainen, joka päästäisi meidät sisälle.

Olimme kuitenkin perille niin hyvissä ajoin, ettei meillä ollut kiirekään vielä. Kamat kannettiin juhlasaliin normaaliin tapaan:
Herr Pekka käski ja me kannoimme.

Soundcheckiä tehdessämme sulhanen ja hänen morsiamensa tulivat katsomaan, että kaikki häihin liittyvät asiat olisivat kunnossa. Hätkähdimme hieman heidän tullessa; he näyttivät aivan kuin heidät olisi repäisty jostain vanhasta mafiaelokuvasta. Lisäksi sulhanen kantoi käsissään vanhaa konekivääriä.

- Hyvä, sulhanen aloitti ääni kähisten. - Kaikki näyttäisi olevan kunnossa, joten tätä ei nyt tarvita, hän jatkoi laskien aseen lähimmälle pöydälle. - Joko kävitte takahuoneessa? Ai ette? No kuitenkin jätin teille sinne vähän pientä ekstraa. Toivottavasti ne riittävät teille muusikoille.

Sulhanen kaivoi taskustaan sikarin, joka oli kahden peukalon paksuinen ja noin 20 cm pituinen, ja sytytti sen.

- Tuu, kulta, morsian sanoi ottaen hellästi kiinni miehensä käsivarresta. - meidän täytyy jo lähteä, jos aiotaan vihille vielä tänään.

- Kyllä rakas. Mene sinä jo edeltä autolle. Tulen tuota pikaa perässä, hän vastasi morsiamelleen.

Sulhanen sai morsiamelta lähtösuukon poskelleen, jonka jälkeen tämä lähti kävelemään kohti ovea meidän kaikkien katsoessa hänen peräänsä. Suljettuaan oven jälkeensä sulhanen kääntyi jälleen meitä kohti.

- Eräs ystävä, jonka kanssa teen bisnestä, kehui teitä kovasti ja ehdotti minun ottavan teihin yhteyttä, kun hän kuuli minun etsivän orkesteria häihini.

Tämän sanottuaan sulhanen vislasi, jolloin salin ovet avautuivat jälleen. Ovesta astui sisälle suurikokoinen mies, jolla oli arpi vasemmassa poskipäässä ja silmä arven yläpuolella oli tehty lasista. Tultuaan luoksemme hän laittoi kätensä povitaskuun, josta hän otti esille kirjekuoren, jonka hän ojensi Jarspikselle sanomatta sanaakaan.

- Tuossa kuoressa on lista lauluista, jotka tahtoisin kuulla illan aikana, sulhanen totesi. Minä en tahdo pettyä ystäväni sanaan, hän kehui teidät taivaisiin puhuessaan soitto- ja esiintymistaidoistanne. Mutta jos te tuotatte minulle tuon pettymyksen, pääsette tuon ystäväni kanssa uiskentelemaan kalojen sekaan, jos ymmärrätte kielikuvan.

Katsoimme häntä silmät suurina, kämmenet hiestä märkinä. Jokaisen olisi tehnyt mieli isoa ryhmähalia, mutta ei homolla tavalla.

- Ai niin. Vielä yksi juttu. Sallittehan meidän ottaa teistä kuvat ennen kuin lähden? Ihan vain varmuuden vuoksi.

- Joo, ilman muuta, Jarspis vastasi meidän kaikkien puolesta.

Kävelimme eteiseen, jonne oli aseteltu poliisien kuvista tuttu pituustaulukko, jonka eteen menimme seisomaan kasvot kohti kameraa. Itketti ja pelotti, mutta sitä ei saanut näyttää.

- No niin. Saatte mennä, sanoi valokuvaaja salamavalon räpsähdyttyä muutamaan otteeseen.

Juoksimme takahuoneeseen ja lukitsimme sinne vievän oven, vaikka tiesimme sen luultavasti olevan turhaa. Jarspis aukaisi kädet täristen kirjekuoren ja veti sieltä paperin, johon oli kirjoitettu kaksi setillistä laulujen nimiä.

- Me… mehän osataan nää, Jarspis huokaisi luettuaan biisien nimet läpi. - Saatana, mehän osataan nää! Me selviydyttiin.

- Näytähä sitä paperii, Hessu sanoi ottaen listan Jarspiksen tärisevistä käsistä. - You never can tell, Paranoid, Ruby Soho, Hot rod heart, Roadrunner, Everlong, Hymypoika, Easy, Don’t cry, Blitzkrieg bop, Hessu luetteli ekan setin biisit. - Tokas setis Killbill/Ace of spades, Lori Myers, Bascet case, The auld triangle, You shook me all night long, Homo Japiens, Haistakaa paska/Haamujen kuiskeita, Riihimäki EL, Attitude.

- Vittu mä pelkäsin, et noi listat on täys Sinatraa ja Paul Ankaa, mut noistha saa iha vitun hyvät bileet pystyy! minäkin huusin iloiten. - Mennää vaihtaa puvut päälle, kuului Pekan tomera käsky.

Vaihdoimme puvut päälle. Kieltämättä näytimme melko tyylikkäiltä; silloin kun olisi äitimme meidät nähneet, niin olisivat kerrankin olleet ylpeitä. Kunnes Pekka, joka oli vaihtanut vaatteensa viereisessä huoneessa, astui sisälle takahuoneeseen.

Pysähdyimme.

Herr Pekalla oli yllään kokonahkainen asu ja koppalakki, joka koristi muuten koko pään verhoillutta nahkakypärää, jossa oli suun kohdalla vetoketju ja silmien kohdalla verkkokangasta. Kaiken tuon kruunasi ratsupiiska toisessa kädessä.

Mykistyimme.

- Mitäs pidätte? kuului Pekan hupun takia osin mutiseva ääni kysyvän. - Mul on aina teijän keikal ollu ongelmia, ku soitatte nii saatanan kovaa, joten aattelin josko tää asu vähentäis negatiivisten palautteiden määrää.

Emme vastanneet mitään tuijotukseltamme.

- Tilasin tän Saksasta, Pekka jatkoi, kun emme kommentoineet mitään. - Tää on vanha itäsaksalaisen vankilanjohtajan puku. Ja kun sanoitte, et on pukukeikka kyseessä, ni aattelin et pukuha tääki.

Emme sanoneet sanaakaan. Suoraan sanoen emme uskaltaneet eli ehkä se toimisi keikallakin. Jäimme hiljaisuuden yhä vallitessa istumaan takahuoneeseen. Kukaan ei kehdannut katsoa ketään silmiin. Jokainen istui lievässä kyyryasennossa juoden kaljaa. Paitsi Pekka, joka treenasi ratsupiiskan käyttöä siltä varalta, jos joutuisikin käyttämään sitä. Joka kerran kun piiska osui pöydän kulmaan, silmämme säpsähtivät pelosta.

Sitten oveen koputettiin. Emme olleet huomanneet ajan kuluvan, vaikka se tuntuikin loputtomalta. Koputtaja oli arpinaama.

- Nyt ol… hän sai aloitettua sanomisensa, kunnes lopetti lauseensa kuin seinään jäädessään tuijottamaan Pekkaa. - Krhm… niin olin siis sanomassa, että teidän olisi nyt aika mennä lavalle.

Kiitimme hiljaa mielissämme tuota käskyä, joka oli vapauttava meidät piinaavasta odottamisesta. Tai ei se ilman niitä piiskan iskuja olisi ollut piinaavaa.

Aloitimme biisillä ”You never can tell” aivan kuten listaan oli merkitty. Soitimme sen varovasti, ikään kuin tunnustellen soittomme tarpeellista hyvyyttä. Kappaleen jälkeen saimme sulhaselta hyväksyvän nyökkäyksen, joka laukaisi jännityksen lopullisesti ja loppu keikka olikin yhtä juhlaa. Yksi hauskimmista keikoista ikinä. Eikä kukaan uskaltanut käydä valittamassa volyymitasosta, joten voimme olettaa Herr Pekan asuvalinnan osuneen kuin nappi otsaan.

Jotenki nii se meni.

-PikkuKimmo