Pikkujoulut 26.11.2010Perjantai 24.12.2010 - Pikkukimmo Rakas päiväkirja. En ole kirjoittanut sinulle vähään aikaan. Tällä kertaa syynä on se, etten ole uskaltanut avata tuota muistin kirottua pimeyden arkkua. Sitten se avautui itsestään, ja sitä myöden oli minunkin avauduttava. Tänä vuonna meillä oli erityiset pikkujoulujuhlat. Ne tekivät erityisiksi kaksi seikkaa. Ensinnäkin ne olivat meidän ensimmäiset pikkujoulut, joita olemme koskaan yhdessä järjestäneet ja viettäneet. Toisekseen se oli ensimmäinen kerta, kun kokoonnuimme yhteen viettämään palauteiltaa kera olutpullojen ilman, että olisi mitään velvollisuuksia pysyä selvin päin. Koska vierastimme ideaa jonkin verran sen uutuuden tuoman outouden ja puheenaiheiden puutosten pelon vuoksi päätimme kuitenkin muuttaa suunnitelmia hermostuneesta viinan lotraamisesta videon kuvaamiseksi. Olimme omissa pienissä ja hieman suuremmissakin kuvitelmissa suunnitelleet videon juonta ja siihen tulevia erikoistehosteita. Niinpä kuvaus- ja juhlapaikalle, eli bändikämpälle päästyämme kävimmekin kaikki sellaisilla ylikierroksilla, ettei moisia ole nähty edes Zetorin moottorin kierrosnopeusmittaristossa. Aloimme kukin toinen toistaan kovemmilla puhevolyymeilla kertoa omia ideoita ja visioita videosta. Oli puhetta naisista, tyynyistä ja liekeistä ynnä muista vastaavista, ehkä hieman kliseisistäkin aiheista. Kaikki unelmat kuitenkin murskautuivat lähinnä naisten ja tyynyjen puutteellisuuden vuoksi eikä yhden Coltin (siis tupakansytyttimen, ns. sytkärin) liekistä kauhean mairittelevaa pyrotekniikkaa saa, vaikka sen kuinka lähelle tahansa kameran linssiä toisikin. Realiteetin lyödessä sen kylmällä ja märällä rätillä meidän jokaisen kasvoihin merkit meidän murskatuista haaveista, alkoivat syytökset toisten laiskuudesta ja saamattomuudesta lentää huutoina ja kiljahduksina ympäri rahalla remontoitua treenikämppää. Jonkun meistä oli tehtävä jotain, sillä en enää kestänyt noita vihamielisiä ääniaaltoja, jotka rumuudellaan repivät meidän bändikämppämme vaivoin rakennetun zenin sirpaleiksi. Nousin ylös. Nostin käteni ylös merkiksi herrasvihasta ja heidän typeristä syytöksistä. Silloin kuului pamaus. Tunsin sivalluksen vasemmassa poskipäässäni. Putosin polvilleni kivusta ja pelosta. Järkytyksestä toinnuttuani nostin katseeni. Näin edessäni Pekan ja hänen kädessään ruoskan. Se oli Jumalan ruoska. Ruoskan pamaus oli niin lujaääninen, että kämpän seiniltä katosivat paneelit puruina pitkin lattioita jättäen seinille ainoastaan koolaukset jäljelle. Sen jälkeen Pekka otti määräysvallan itselleen ja diktaattorimaisin elkein määräsi mitä kukakin tekee. Meidän tuli soittaa omia soittimiamme Mikon kuvatessa ja Pekan vahtiessa meitä. Pekka, tuo armoitettu ja rakastettu johtajamme, myös ilmaisi varsin selkeästi, ettei hän pelännyt mahdollisen kapinan vaarassa käyttää tuota pelättyä ruoskaa, ns. Jumalan sanaa. Siispä soitimme, soitimme ja pelkäsimme. Soitettuamme aikamme tuo ohjaajamme, auringonvalon elämäämme tuovan helläkätisen Jumalan ankarampi oikea käsi halusi jostain syystä kuvata meitä myös yläosattomissa. Allekirjoittaneen täytyi kuitenkin pitää kumpuni peittävä verhoilu ylläni, josta olin huojentunut ensimmäistä kertaa alkuillan tapahtumien jälkeen. Piakkoin siitä minut lähetettiin taksilla kotiin, enkä vieläkään tiedä, mitä loppuyönä tapahtui, koska Jarspis ei ole halunnut kertoa siitä (ei kuulemma ole mitään kerrottavaa) eikä Hessukaan ole sanaakaan sanonut tuon kyseisen illan jälkeen. Mutta siitä ainakin 8. päivänä joulukuuta 2010 |
