JARSPIS @ Bar Loose, Hellsinki

Maanantai 29.8.2016 klo 11.50 - pikkukimmo

Olimme jälleen jännän äärellä. Ensinnäkin kyseessä oli ensimmäinen keikkamme sitten viimekeikan, joka oli niinkin kauan sitten kuin vappuaattona 30.4.2016. Kyseinen keikka oli jymymenestys, kuinkas muutenkaan! Työläis- ja kotikaupunkimme Riihimäki ei tuottanut pettymystä sateisesta vappuaatostakaan huolimatta. Yleisöä oli yhtä paljon kuin kaikilla aikaisemmillakin Riihimäellä soitetuilla keikoillamme.

Toisekseen soitimme tämän pitkän tauon päättävän keikkamme Helsingissä Bar Loosessa. Helsinki, tuo kaupunki, joka on miltei pullollaan varattuja parkkipaikkoja. Kai ne joskus ovat vapainakin olleet, mutta harvemmin silloin, kun me niitä olisimme tarvinneet.

Mutta asiaan.

Jarspis, Heikki ja luottokuskimme Mikko tapasivat bändikämpällä. He lastasivat auton tarvitsemillamme soittokamoilla, ja koska mukaan otettavaa kamaa oli yllättävän vähän, he pääsivät melko nopeasti lähtemään kohti seuraavaa etappia eli hakemaan minua vanhempieni kotoa, koska en ehtinyt muiden tavoin ajallaan bändikämpälle. Sieltä pääsimme matkaan kohti Helsinkiä.

Helsinkiin päästyämme olimme pettyneitä näkemäämme. Suuri ja mahtava keskityskeskus Helsinki näytti samanlaiselta takapajuiselta kylänpahaselta kuin kaikki muutkin kylät Suomessa. Ja koska olimme – tai ainakin minä olin – pettyneitä näkemäämme, en halua kertoa, mitä oikeasti näimme, vaan mitä olisimme tahtoneet nähdä.

Helsingin rajan ylitettyämme aloimme autoinemme pikkuhiljaa nousta ilmaan. Vastaamme tuli mitä ihmeellisimmän näköisiä autoja, ja jopa bussit liikkuivat ilmassa. Näkymätön hissi nosti ihmisiä ylös ilmassa leijuville bussipysäkeille. Ihmisiä tuli vastaan leijupyörillään ja –laudoillaan. Ainoastaan kävelevät ihmiset kulkivat katutasolla ja kaikki kadut olivat vain ja ainoastaan kävelijöille tarkoitettuja. Kenenkään siellä ei siis tarvinnut pelätä jäävänsä auton alle. Me katselimme sitä kaikkea suut avoimina ihmetellen näkemäämme hallittua kaaosta.

Jossain vaiheessa aloimme ihmetellä, minne Mikko oli oikein autoa ohjaamassa. Tuntui siltä, että hän oli koko ajan viemässä meitä vikasuuntaan. Mikko yritti puolustella ajamisiaan sillä, ettei hän jostain syystä voinut vaikuttaa ollenkaan auton ohjaukseen, vaan aivan kuin se olisi ottanut vallan omiin käsiinsä ja kuljetti meitä nyt sinne minne sitä huvitti.

Vain hetken aikaa liideltyämme automme pysähtyi ja sammui itsestään valtavan kyltin eteen, jossa luki suurin ystävällisin kirjaimin ”Tervetuloa Helsinkiin tai stadiin, mutta ei ikinä hesaan”. Kukin meistä kyllä luki tuon kyltin, mutta kukaan meistä ei ehtinyt aukaista suutaan ihmetelläkseen sitä ääneen, kun yhtäkkiä automme eteen nousi leijuva robotti.

- Hyvät muukalaiset. Tervetuloa Helsinkiin tai stadiin, mutta ei ikinä hesaan. Kertokaa osoite, minne olette matkalla.

- Joo, tota noin… pikku hetki, kun mä katon sen täältä puhelimesta, Jarspis sai soperretuksi meidän muiden hämmästellen hiljaa tuota kuin tyhjästä esiin tullutta leijuvaa rautahäkkyrää. Se oli hyvin perinteisen hollywood-elokuvamaisen näköinen robotti kiiltävine kuorineen, jossa vilkkui kymmeniä eri värisiä valoja eri tahtiin. Mitään nappuloita siinä ei ollut näkyvillä, eikä niiden vilkkuvien valojen ala- tai yläpuolilla ollut mitään selityksiä sille, mitä mikäkin valo tarkoittaa.

- No niin, se osote on Annankatu 21, 00100 Helsinki.

Otettuaan tiedon vastaan, robotti alkoi täristä ja sen valot alkoivat vilkkua vinhaa tahtia. Suunnilleen robotin keskeltä työntyi esiin johto, joka alkoi kierrellä ja kaarrella auton ympärillä. Yhtäkkiä se sinkoutui kovaa vauhtia läpi auton konepellin ja iskeytyi auton konehuoneessa kiinni johonkin. Me kaikki pelästyimme, mutta Mikko järkyttyi niin autonsa saamasta kohtelusta, että kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskipäitään.

Hetken aikaa, ehkä maksimissaan puolen minuutin ajan robotti tärisi yhä voimakkaammin, kunnes se lopetti tärisemisensä ja kelasi autoon penetroimansa johtonsa takaisin sisäänsä.

- Olen antanut autollenne kaikki tarvittavat tiedot, jotta matkanne määränpäähänne olisi mahdollisimman helppo, nopea, turvallinen ja mutkaton. Muukalaiset, viettäkää ikimuistoinen päivä Helsingissä tai stadissa, mutta ei ikinä hesassa.

Sen sanottuaan robotti katosi edestämme, ja edessämme ollut valtavan kokoinen kyltti siirtyi itsestään automme edestä, ja hiljalleen automme alkoi liikkua eteenpäin vieden meitä yhä lähemmäs määränpäätämme Bar Loosea. Ja nopeammin kuin ehtisimme tämän tekstin lukea alusta tähän saakka, olimme perillä.

Kuten tavallista, Annankatu oli parkissa olevia autoja pullollaan. Mutta nyt, toisin kuin aikaisemmilla kerroilla, autoja oli parkissa monessa eri kerroksessa. Meidän kyyditsemämme auto pysäköi itsensä neljän muun auton yläpuolelle. Siitä syystä seuraava huolenaiheemme olikin, kuinka saisimme purettua auton kamoista. Kauaa meidän ei tarvinnut tilannetta murehtia, kun automme ympärille ilmaantui eräänlainen kupla, joka oli niin vahva, että se jaksoi kantaa sekä meidän tuottaman elopainon että kamojemme yhteispainon. Tosin laskettuani Mesan kuplan pohjalle, kupla nytkähti pelottavalla tavalla vähän alaspäin, mutta hyvin se senkin loppujen lopuksi jaksoi kantaa.

Purettuamme kamat Heikki meni hipelöimään kuplan kosketusnäyttöä. Heikki hipaisi kuvaa, jossa oli ympyrän sisällä oleva alaspäin osoittava nuoli. Samalla kupla alkoi liikkua alaspäin kohti katutasoa. Suureksi järkytykseksemme kuplan sisäkuori täyttyi räikeänvärisistä mainoksista. Kaiken lisäksi niitä ei voinut olla katsomatta, sillä ne oli myös ohjelmoitu niin, että jos joku sulki silmänsä halutakseen säästyä siltä huonoa LSD-trippiä muistuttavalta kokemukselta, kupla pysähtyi, kunnes silmänsä sulkenut henkilö avasi ne uudelleen. Kun olimme saavuttaneet katutason, sieltä ei päässyt ulos ennen kuin kaikki mainokset oli katsottu.

Päästyämme vihdoin ja viimein ulos tuosta helvetin kuplasta, olimme aivan Bar Loosen etuoven kohdalla. Baarin sisältä tuli samaan aikaan joukko ilmassa leijuvia robotteja, jotka ystävällisesti ottivat kaikki kamamme kantaakseen. Kävelimme niiden perässä baarin alakertaan, missä lavakin sijaitsi. Ja tuossa tuokiossa robotit olivat asettaneet kaikki mukana olleet kamamme lavalle niiden oikeille paikoilleen.

- Iltaa. Olen teidän miksaajanne tänä iltana, kuului takaamme sanottavan. Sen sanoja oli miksauspöydän näköinen robotti.

- Meille tulee tänne kyllä oma miksaaja illemmalla…

- Minuahan eivät vieraat kädet vääntele! Soundcheck on viiden minuutin kuluttua.

Miksauspöytä sanoi sen meille sen verran päättäväisesti ja vihaa uhkuen, että päätimme olla sen enempää vastaan hangoittelematta. Toivoimme vain Pekan ymmärtävän yskän, kun hän saapuisi paikalle.

Soundcheckin aika koitti ja viidessä minuutissa se oli ohi. Pyysimme, josko saisimme vielä soittaa yhden biisin, mutta mikseri oli jo sammuttanut virran itsestään, joten pyyntömme kaikui tyhjän salin seinille.

Takahuoneeseen mentyämme olimme äimänkäkinä kaikista kokemistamme uusista asioista. Niin hämillämme olimme, että odotimme keikkamme alkua täydessä hiljaisuudessa. Sen takia en viitsi edes alkaa kertoa tarkemmin, mitä siellä tapahtui, kun ei siellä yleensäkään tapahdu mitään kertomisen arvoista: puhutaan politiikkaa, heitetään huonoja vitsejä, joita ketkään muut eivät edes ymmärrä – olemme sen lukemattomat kerrat todistaneet keikkojemme välispeakeissä.

Ennen kuin tuli meidän vuoromme astua esiintymislavalle parrasvalojen loisteeseen, olivat meitä ennen sinne kavunneet kehä III:sen ulkopuolinen Fladderpuck sekä helsinkiläinen Bottom hill. Mehän siis olemme – kuten tunnettua – riihimäkeläinen bändi eli samoin kuin Fladderpuck kehä III:sen ulkopuolinen bändi. Sen vuoksi (luulisin) helsinkiläinen yleisö otti meidät aluksi hieman nuivannäköisinä vastaan, ja mikserikin oli aluksi meinannut kieltäytyä miksaamaan meitä, mikäli esiintyisimme viimeisinä.

- No sittenhän sä et tarvitse tätä, totesi Pekka, joka oli saapunut vaivihkaa oman mikserinsä kanssa paikalle, nykäisten virtajohdon irti talon mikseristä.

- Nää on aina ollut vähän vittumaisia nää Alesiksen valmistamat mikserit, mutta sen jälkeen kun niistä tehtiin liikkuvia ja itsestään ajattelevia, ne on ollu ihan mahdottomia.

Riemuitsimme sekä Pekan jälleennäkemisestä että hänen rivakasta toiminnastaan niin, että päätimme sen ja alkavan keikan kunniaksi ottaa Jaloviina-shotit tai parit per henkilö. Sen jälkeen Pekka totesi, että hänellä menee noin 10 minuuttia aikaa johtojen irrottamiseen tuosta mikserihirviöstä ja niiden liittämisessä omaan mikseriin, jonka jälkeen voisime aloittaa.

10 minuuttia meni yhdessä hujauksessa ja pääsimme vihdoin kapuamaan lavalle.

- Mmoroo! Jarspis huusi mikrofoniin, mikä aiheutti osassa yleisöä närkästyneitä ilmeitä; olimme paljastaneet itsemme kehä III:sen ulkopuolisiksi alieneiksi. Mutta kun Heikki alkoi takoa rumpuja omalla karate-miehen otteellaan ja me Jarspiksen kanssa yhdyttiin siihen kitaran ja bassokitaran voimin, alkoi meidän noin 45 minuuttia kestänyt transsi lavalla. Siellä me poijaat tanssittiin, laulettiin, huudettiin, soitettiin ja hikoiltiin, niin että jopa minulta pusertui hikikarpalo otsasta. Me nautittiin ja hulluteltiin sellaisella tohinalla, että vasta loppukeikasta huomasimme osalla yleisöstäkin jo jalan teputtavan ujosti lattiaan tai pään nyökkivän tahdissa niin, että sen jo huomasi. Oli ihana huomata, että helsinkiläiset olivat säilyttäneet suomalaisen tavan innostua ja heittäytyä uusiin juttuihin!

Kun yleisö siis jo käytännössä söi meidän käsistä, minä menin viimeisen soinnun kitarasta lyötyäni huutamaan mikrofoniin kuin hengellisen valaistuksen saaneena: ”Kiitos Hesa”! Sen huudahduksen seurauksena syntyi ensi alkuun lyhyt mutta sitäkin pidemmältä tuntunut hiljaisuus, kun kaikkien läsnä olijoiden silmät revähtivät auki. Hiljaisuutta seurasi kauhea mekkala ja älämölö. Kaikki huusivat ymmyrkäisinä, kuinka kehtasimmekaan tulla sinne Heidän huudeille heittelemään pilkkakirveitä ja laukomaan tuollaisia halventavia nimityksiä. Pekka katosi siinä myräkässä omia aikojaan meitä odottamatta, mutta onhan hänkin helsinkiläinen. Joten Pekka, mikäli luet tämän: anteeksi.

Sitten tulivat robotit, jotka erittäin vihamielisinä repivät kamamme irti ja kantoivat meidät niiden muassa ulos baarista ihmisten huutaessa ja sylkiessä meidän päällemme. Robotit saattoivat meidät kamojemme kera ”ystävällisesti” autollemme nostavaan kuplaan saakka. Kupla jätti meidät vittuillessaan vähän puolitiehen, niin että jouduimme vähän nostamaan kamoja saadaksemme ne auton tasolle.

Saatuamme kamat ja itsemme sisälle autoon, ilmestyi auton ympärille nyt uusi, punertava kupla, joka alkoi kuljettaa meitä suorinta tietä kohti Hämeenlinnan väylää. Ohitsemme kulkeneet autoilijat tööttäilivät ja huutelivat meille törkeyksiä, nuorison edustajat tulivat liitolautoinensa vierelle ja näyttivät takapuoliaan, vanhukset liitivät rollaattoreidensa kanssa hakkaamaan autoamme ostoskasseillaan.

Kaiken tuon ja monen muun mainitsemattoman pilkan läpi kupla kuljetti meidät aina Keimolaan saakka, jonka jälkeen se irtaantui autosta, kasvatti itselleen jalan ja potkaisi autoamme takapuskuriin.

Istuimme hetken aikaa paikoillamme aivan hiljaa. Mikolta tirahti jälleen kyynel poskeaan pitkin vierimään autoonsa kohdistuneen ilkivallan vuoksi. Hiljaisuuden rikkoi tshup-ääni ja Jarspiksen toteamus: ”Olipa muuten vitun hyvä keikka!”

Avainsanat: punk, punk rock, kalja tunnissa